Ihmetystä ja ilakointia

Johan se nyt on kumma, että ei ihminen saa kirjoitettua sanan sanaa tänne blogiin vaikka mieli myllertää ja ajatus pyllertää maan kolkasta toiseen. Välillä on liikaa sanoja, toisinaan liian vähän. Toisaalta pitäisihän kirjoituksessa olla mukana myös kuva, ja kun viimeisimmissä ei ollut, niin eihän kahta samanmoista voi peräkkäin laittaa. Tai no höh, voipas.

Tässä istuskelen, työhuoneessani. Juuri järjesteltyjen lankavarastojen äärellä ja pohdin.
Niin... mitä pohdin. Pienesti sitä, mikä on seuraava käsityöni. Mutta mutta..
Voi kuule, elämä on ollut täynnä pohdintoja. Niitä jos tähän kirjaisin, niin lista tuntuisi aina vaan jatkuvan ja jatkuvan. Ehkä kerron vain muutaman.

Olen miettinyt tulevaa. Olenko nyt sillä paikalla elämässä, missä haluaisinkin olla? Mikä voisi olla toisin? Oma työ ei tunnu niin omalta kuin toivoisin ja en koe sen merkityksellisyyttä. Ehkä jotain vielä omissa silmissä ja kokemusmaailmassa, mutta kokonaiskuvana oma panostus tuntuu hukkuvan kaiken muun keskelle. Tämä tunne korostunee sillä lisämausteella, että elämä ei ole tällä hetkellä kovin innokas antamaan meille sitä mitä eniten toivomme, pieniä jalanjälkiä kotiimme, ja asian käsittely omassa mielessä vie voimia. Se vie voimia niin fyysisesti alkavine hoitoineen kuin myös henkisesti ajatuksineen ja pelkoineen.

Entä jos minusta ei tulekaan koskaan äitiä? Miten osaan elää asian kanssa? 
Osaanko olla onnellinen tässä ja nyt, tietäen tässä mahdollisesti olevan kaikki meidän perheestä?
Entä jos minusta tuleekin äiti? Osaanko olla sellainen?
Miten työelämäni silloin käy tässä pätkätöiden ja sivutoimisuuksien maailmassa? 
Miten kaiken käy?

Syvällä sisimmässäni tiedän, että en tiedä, mutta vierellä on Hän joka tietää. Silti oma pieni mieli haluaisi selvittää asian. Saada vastaukset nyt ja mieluiten sellaisina kuin ne itse haluan. Kummallisesti vaan elämä ei kuitenkaan tuppaa menemään niin. On taas vähän typerää.

Mutta jottei kaikki olisi liikaa elämää ja ihmetystä, pohdintaa ja voivotusta:
Olen kuvannut viimeisimmästä postauksesta lähtien kaikki tekemäni käsityöt!
Vielä pitäisi vain saada kuvat kamerasta koneelle ja käsittelyn kautta katseltavaksenne.
Ehkä jo ensi kerralla.
...ja tänään viimeistelin monta monituista työtä käyttökuntoon. Onni!

Päätöksiä ja pohdintoja

Elämässäni olen tehnyt päätöksiä. Olen siis päättänyt (ja tämä saattaa aiheuttaa hymyn häivähdyksen eräässä lukijassa, koska muinoin julistin päivittäin tehneeni päätöksiä) seuraavanlaisia asioita:

Minusta ei ainakaan näinä vuosina tule tutkijaa.

Olen ihana ja mainio juurikin tämmöisenä.

Elämäni on rikasta ja tärkeää jo nyt ja tässä. 

Ajallaan, kaikki ajallaan - hyvä ajatus.

Päätin nämä, koska elämä alkoi olla liikaa sitku-elämää. Elämää, jossa unohduin haaveisiin monissa hetkissään. Koin voimattomuutta, kun en saanut isoja ja aikatauluttomia projekteja eteenpäin, jotka samanaikaisesti lamaannuttivat sen hetken tärkeät pienemmät projektit. Iloa ei löytynyt, kun tuntui että koko ajan minun tulisi tehdä jotain muuta kuin sitä mitä tein ja kaikki olisi ainakin saatava valmiiksi nyt tai mieluummin heti. Unohduin haaveisiin tulevasta ja tästä hetkestä tuli lähes painajaismaista, kun en omassa voimassani päässyt lähemmäs tulevaa. Huh. Hieman oli ikävää elämä.

Päätökset tein jotenkin vahingossa, kun ensi harkitsin täysin vastakkaisia vaihtoehtoja.
Olin hakemassa kokopäiväiseksi tutkijaksi ja hukuttamassa itseni tutkimussuunnitelmaan. Ajattelin vähän inhota itseäni ja toivoa olevani jotain muuta kuin olen. Tämä hetki tuntui merkityksettömältä ja ajallaan ei tapahtuisi mitään. Näiden harkinta onneksi käänsi kelkkani ja nyt elämä on taas epäikävää.

Opettelua se taitaa tämä elämä olla. Koko ajan. Loppuelämän ajan.
Tänään opettelen siihen, että en laitakaan kuvaa tähän vaan siirryn alkusuunnitelmista poiketen nojatuoliin neuleen seuraksi.
Ai niin, senkin päätin - kuvaan tästä lähtien neuletyöni ja raportoin ne jonnekin, ehkä tänne. Neuletöitä nimittäin tuntuu syntyvän kuin sieniä sateella. Joulu joulu.

Syksy ja syystunnelmat

Rakastan syksyä.
Aivan todella. Rakastan.

Rakastan niitä hetkiä, kun ensimmäisen kerran mieleen hiipii ajatus kynttilän valosta, lämpimistä lapasista palelevissa sormissa tai kääriytymisestä villapeittoon. Syksyssä on sitä jotain, joka saa minut tuntemaan elämää.

Syksyllä minut valtaa myös kaipaus. Kaipaan kyllä aika usein ja aika monia asioita, mutta syksyllä se kaipaus on jotenkin erilaista. Sellaista hentoa ja hellää kaipausta. Tunteiden kaipaamista. Erilaisten tunnetilojen unelmointia ja niiden hetkien herkkyyden etsimistä. En oikein osaa selittää. Ehkä se on vain jotain kaipuuta suurempaan.

Syksy on kaikessa kauneudessaan myös vähän suututtavaa aikaa, koska lähes joka syksy löydän itseni kotisohvalta työpäivänä syystä että jonkinmoinen flunssa on jätättänyt minut kotiin. Voihan rähmä, ja niinhän sitä kävi kuluneellakin viikolla. Ensin sinnittelin kaksi viikkoa flunssaisena töissä ja vietin (mielestäni jo tervehtyneenä) yhden tehoviikonlopun, jolloin kotimme ikkunat ja sisätilat tulivat puhtaiksi, autotalli villoitettua ja osittain levytettyä. Lenkilläkin kävin. Niinpä sunnuntai-iltana huomasin ettei kaikki olekaan kurkussa ihan kunnossa ja työviikko supistui torstaiseksi työpäiväksi. Muut päivät olin kotona ja ynisin ymmyrkäisenä elämääni.

Yninä on jatkunut vielä viikonloppunakin. Odotan ja kaipaan, mutta en tiedä mitä. Samalla tiedän ihan tasan tarkkaan mitä, mutta siihen en voi omassa voimassani vaikuttaa. Pitäisi vain osata olla ja elää. Hyväksyä elämä sellaisena kuin se tulee ja on. Oppia edelleen elämään hetkessä. Miksi se onkaan niin vaikeaa? Ja miksi en koskaan opi? Kärsimätön, minäkö?

Eilen mietin miksi kirjoitan tänne pääasiassa silloin, kun joku asia vähän kiukuttaa tai elämä tuntuu ymmyrkäistyttävältä. Ehkä silloin kaipaan eniten purkamista, asioiden kirjoittamista sanoiksi. Vaikka ei nämäkään sanat suoraan kerro sitä mitä mietin. Ovat ajatuksia. Ehkä sitä kaipaa siinä hetkessä avautumista jollekin muulle kuin tässä lähellä oleville. Oikeasti elämä on ihan ihanaa ja olen suurkiitollinen kaikesta elämässäni. Kaikki ajallaan. Niin ihan oikeasti sisimmässäni uskon. Kaikki järjestyy. Kuitenkin aina vähän marmatan.

Väsymyksen varoituksia

Joskus voi näköjään olla niinkin väsynyt, että ruoanlaiton tiimellyksessä tipahtava paistinlasta aiheuttaa samanaikaisen itku- ja naurukohtauksen. Ohhoh.

Ensin itku iskee, koska
...kanan mausteseokset hetkellisesti värjää vaaleaa lattiaa kellertäväksi
...koko elämä musertuu matolle lentävään kanahippuseen
...kiukku!

Seuraavaan hengenvetoon seuraa huvitus tapahtuneesta tunnemylläkästä ja kohta onkin kikatus kutittelemassa kasvoja.

Ei ole elämä tylsää ei.

On onneksi elämä muutakin kuin lentäviä kanapaloja, väsymystä ja kikatuksia.
Nyt kuitenkin pitkä päivä saa huipentua kirjoneuleeseen ja sohvan nurkkaukseen.
Vaikenen kivikkoiseen kuvaan.
Kiitos.

Syyskaiho

Täällähän minä, blogi viimein seuranani.
Kesä oli ja on.
Työt ovat ja tulevat.
Elämä ja syksyn kaipuu.

Elämä on ollut täynnänsä ihmetystä ja kokemuksia, arkea ja aurinkoa.
Olen oppinut tänä kesänä olemaan, ihan vaan lölläilemään. Opin sen jo kesäkuussa - tai no melkein opin. Ulkona satoi ja sisällä melkein paleli. Ilmanvaihtokonekin luuli talven tulleen ja automatisoi itsensä talviasentoon. Ohhoh.

Mutta niin, lölläilyn taito iski heinäkuussa ja ihaninta oli herätä hitaasti uuteen aamuun ja ihmetellä mitä sitä tänään tekisi. Tosin vieläkin enemmän voisin oppia lölläilyä, koska se tyyni tunne kesti ehkä tunnin. Minä niin tahtoisin lölläillä koko päivän, ehkä jopa viikonlopun. Jotenkin kai kuitenkin olen sisimmältäni pieni maailmaa ihmettelevä lapsi. En malttaisi pysyä paikoillani, koska nurkan takana saattaa odottaa joku elämää mullistava kohtaaminen. Koskaan ei voi tietää.

Välillä on raskasta mennä ja tehdä, touhottaa ja tömistellä saamatta ehkä sitten kuitenkaan mitään aikaiseksi. Paljon melua tyhjästä kai osittain. Jännittävää.

Siitä olleesta ja olevasta kesästä.
Oli ihana, kyllä.

 

Alkulomaa vietin ystävän seurassa Berliinissä ja sielläpä me kaksi viiletimme sydämemme kyllyydestä menemään. Historiamme on hyvinkin käveleväinen. Olemme lenkkeilleet yhdessä, "vaeltaneet" yhdessä, retkeilleet yhdessä. Niinpä teimme myös matkallamme. Päätimme olla kulkematta julkisilla kulkuvälineillä ja niinpä kilometrejä näkivät kengänpohjamme. Suurimman ilon tuotti yhdessä vietetyt hetket ja keskustelut kaikessa suuruudessaan. Ystävät ovat kyllä silkkaa kultaa.

Berliinin jälkeen olin ja elelin, kunnes saimme vieraaksemme maailmani kaksi suloisinta alle 4-vuotiasta. Koti täyttyi vilinästä ja vilskeestä. Housujen polvet kuluivat, sängynpeitot muttaantuivat ja maljakosta löytyi mitä kauneimpia pikkuruisia luonnonkukkakimppuja, jotka punaposkinen kummityttö silmät loistaen luokseni toi. Oli elämää ja onnea.

Hengähdettiin hetki ja sitten taas menoksi näiden pienoisten kotiin. Sieltä Visbyyn ihmeitä armaan kanssa ihastelemaan ja nyt olen tässä. Mietteissäni ja aikomuksena elää tehosyksy. Katsotaan mitä se tarkoittaa todellisuudessa - haaveet ainakin ovat moninaiset.

Synnynnäinen macaroni

Moinen sain kuulla olevani, kun elämäni ensimmäiset macarons-leivonnaiseni leivoin. Jännitys oli huipussaan, kun uunin edustalla lattialla istuin elämääni hieman väsyneenä, leivonnaisten kohoamista ihmetellen. Olin kuullut, että kyseiset leivonnaiset ovat hankalia valmistaa ja onnistuminen voi olla monen yrityksen takana. Siitäpä kovin ilostuinkin, kun kaikkeen pettymykseen valmistautuneena huomasin, että ah - macaronsini o(li)vat herkullisia. Ilot ne on arkisetkin ilot.

Siinä he ovat. Sitruunaiset ja suklaisemmat.
Kaikki jo masussa.

Elämä on ollut taas täynnä ajatuksia ja mietintää.
Eripuraa oman itseni kanssa ja oppimista olemaan sellainen kuin olen.
En aina riitäkään ihan kaikkeen ja joskus kiukkuilen syyttä suotta.
Vaikeita asioita myöntää itsessään. Noiden ominaisuuksien muuttaminenkin hankalaa.

Muistelen kirjoittaneeni siitä kuinka kaipaan täysillä tuntemista. Sain mitä toivoin, ja aina se ei olekaan niin ihanaa ja täyteistä kuin ajattelin tuossa kirjoitushetkessään. Samalla raastavaa ja kipeää, mutta silti jotenkin omaa ja tärkeää. Ymmärtäisinköhän joskus enemmän itseäni. Uskon niin.

Lystikästäkin se on, kun huomaa tunteiden purkastelevan välillä kesken sisustusohjelman, leipomisen tuoksinnassa tai ihan vaan ikkunasta katsellessa. Kyyneleet tulvahtaa silmiin ja sydän pakahtuu tai kiukku kiristää pikkurilleihin asti.

Rikkautta kaikki tämäkin lienee.
Onnellinen olen kaiken tämän keskellä. Odottavainen, kaipaavainen ja kiitollinen. Ennen kaikkea kuitenkin onnellinen. ...ja rakastunut. Aika ihanaa.

Kolmen kerroksen kevät

Niin lauletaan laulussa kauniissa.

Meidän perheessä otsikon kuuluisi lähipäivien osalta kuulua muodossaan Kolmen kerroksen suklaakakku. Nam. Hyvää oli. Lisäksi mieleni sain iloiseksi leipomuksillani. Pehmoista, suussasulavaista ja suklaista. Onnistui kerrostumaankin kauniisti. Pohdin jo hetken kondiittorin uraa, mutta ehkä arki löytyi ajatuksiin riittävällä nopeudella. Kaikesta ei voi eikä kannattanekaan tehdä työtä. 

 

 

Töitä olen elämässäni taas pohtinut. Jotenkin niin kaipaisin jotain erilaista kuin tämä nykyinen arki. Jotain intensiivisempää olematta enää yhtään nykyistä intensiivisempää. Jotain sosiaalisempaa ja ryhmällisempää olematta oikeastaan sitäkään. Jotain semmoista... Hmm.  En oikein itsekään tiedä. Nautin kyllä työstäni, mutta voi tuota kaipuuta. Mikä minusta tulisi isona? Tietäisitkö sinä? Vai onko sittenkin hyvä näin?

Ehkä jo huomenna tiedän. 

Tai pidän tästä hetkestä aina vaan enemmän.  

Ostin kotiin kolme kukkaista keväistä. 

Jotenkin pianomme on vaatinut kaunistukseen lähiviikkoina paljon kukkasia. Helpottaa sisustussuunnitelmia, kun voi pienin väliajoin muuttaa asetelmia astelemalla kukkakauppaan ja kotiutua sieltä uusia väriä mukanaan. Following my dreams, tavallaan.

Kevään yllätyksiä

Jokohan voisi sanoa kevään saapuneen?
Ainakin sisimmässäni usein tuntuu siltä - kuten myös poskillanikin auringon niitä lämmittäessä.
Neulontainnostukseen se ei ole vielä tietään löytänyt... Tosin epäilen, että noinkohan löytääkään. Monta kesää olen villalankojen vilinässä viettänyt ja niin käynee tänäkin vuonna. Puuvillaiset tai muut sellaiset neuleet tuntuvat vierailta.

Minä kyllä pidän keväästä. Elämä tuntuu jotenkin täyteläisemmältä ja aurinko tekee ihmeitään - laittaa pohtimaan muutosta ja sen moninaisia mahdollisuuksia. Tänä vuonna tuo muutoksen pohtiminen on sisältynyt oman itseni tutkailuun sekä tähän ihanaan kotiimme. Omassa itsessäni muutosta kaipaa liikkuvaisuuden lisääminen - sekä ihan liikunnallisesti ajateltuna että sosiaalisen elämän osalta myöskin. Kotona taasen haaveilen verhojen vaihtamisesta ja järjestyksen muuttelemisesta. Jotain kevyttä ja hehkeää - sekä kotiin että minuun.

Tänään olen leiponut. Huomenna vietetään armaani syntymäpäivää ja uuni on valmistellut suklaista täytekakkupohjaa sekä valkosuklaisia pikkuleipiä (jotka löysivät uunissa hieman levinneen ja cookiemaisen muotonsa). Aamulla olisi vuorossa kinuskikuorrutteen valmistelu. Mukavaa.

Pidän leipomisen rauhoittavuudesta. Uunin tehdessä työtään istahdan useimmiten sohvalle kuuntelemaan musiikkia ja neulomaan muutaman silmukan. Näin tein tänäänkin. Istuin, kuuntelin ja pohdiskelin. Löysin ajatuksen, jossa näin itseni jollain tasolla surumielisyyteen ja huokailuun taipuvaisena. Pidän niistä hetkistä, joissa elämä kalvaa rintaa ja tuntuu jokaisessa solussa. Tuntemuksissa on ikävää ja kaipuuta, haaveita ja herkkyyttä. Näitä hetkiä olen jotenkin kaivannut elämääni. Hetkiä, joissa tuntea paljon ja syvältä. Hetkiä, joissa porautua omaan itseen ja nähdä elämää kokonaisena.

Ehkä olen unohtanut lähiaikoina pysähtyä. Vaikka usein löydänkin itseni paikallaan istuvana juoksevat ajatukset monissa maisemissaan - mitä huominen työpäivä sisältääkään, milloin ehdin aloittaa tutkimukseen uppotumisen, mitä voisinkaan tehdä tehdäkseni elämästäni liikkuvaisempaa... mitä - miten - miksi - milloin. Olen unohtanut istua ja kuunnella. Olla miettimättä liikaa, jotta voisin pohtia riittävästi. Tätä tahdon elämääni enemmän. Pohtimista ja elämän suuruuden syvyyttä.

Hengittää ihoa paljasta vasten

Nauraa silmät veessä

Päästää ulos kyyneleet

Hengittää

Olla kaltainen lasten

Päästää ulos kyyneleet

Juha Tapio - Hengittää

Viikonlopun viilikset

Ulkona pyryttää. Lunta tupruttaa.

Meneillään on rauhaisa, kotoileva viikonloppu. Alkuperäiset suunnitelmamme ystävänpäivään liittyvälle viikonlopulle tälle olivat hieman aktiivisemmat ja matkustelevaisemmat. Kuluneen viikon keskivaiheilla kuitenkin ajatuksissamme koti voitti, ja tässäpä tätä ollaan. Kotona.

Koti on kyllä ihana paikka. Kaiken tämän rakentamisen ja monenmoisen elämän hulinan keskellä minusta on muotoutunut todellinen kotihiiri. Nautin kotona haahuilemisesta. Katselen usein kotiamme eri näkövinkkeleistä ja tunnen suurta kiitollisuutta. Monien vuosien unelma on nyt tässä. Meidän oma koti. Oma talo. Monet, monet unelmat ovat saaneet käydä toteen ja nyt tuntuu olevan aika vain ihmetellä ja pysähtyä niiden suuruuden äärelle. Aika olla vaan.
...tosin tänään kyllä jo vähän menoa kaipaan.

Tämä viikonloppu kuitenkin on eletty näin.
On kettuiltu oikein urakalla.
Niin, siis neulottu kettulapasia (eli kettuiltu).

Olen jo niin monesti mielessäni valokuvannut tekemiäni käsitöitä ja kirjoittanut niistä sekä ummet että lammet tänne luettavaksi. Konkreettinen toteutus tässä kaikessa on vaan hieman ontunut. Nyt lienee aika ja hyvä hetki aloittaa alusta, ja nämä kettulapaseni saakoon toimia uuden alkuna. Kirjoneulekuvio on löydetty netistä, mutta muu toteutus löytyi omasta päästä.

Niistä tuli kyllä aika kivat.

Vaativat hieman venymistä tosin...
tai peukaloiden laihduttamista.
Käyttöön pääsevät joka tapauksessa.

Mukava viikonloppu, josta muotoutuu vielä mukavampi mahdollisuuksineen aloittaa uuden neuletyön suunnittelu! Tosin jos ensin päättelisin sitä kaipaavat työt käytettäviksi. Tai ainakin tekisin sitä suunnittelun ohella. Katsotaan mihin tämä päivä vielä kuljettaa!

Vielä - syystä siitä, että olen taas viimein löytänyt kamerani ihanuuden (sekä osittain myös mielessä kummittelevan leipomisinnostuksen laannuttamiseksi) - lisään tähän kirjoittelun lopuksi kuvia viime viikonlopun herkutteluista ja vieraiden kestityksistä.

Täällä taas

Aika - tuo niin kovin nopsaan kuluva ihmetys...

Takana on kohta puoli vuotta vaimoutta. Muistoissa kaunis häämatka ja matkaa ympäröivien viikkojen vilinä. Nyt asustamme jo uudessa kodissamme - olemme asustaneet jo viimeiset 4 kuukautta. 

Kirjoittelin hetken tarkempaa selvitystä kuluneista kuukausista, joina blogi on ollut vain ajatuksena omassa mielessä. Päädyin kuitenkin kertomaan vain tämän:

Elämä on ollut täynnä kiirettä ja hulinaa.
Olimme reilun viikon Barcelonassa ihmettelemässä ulkomaita, lämpöä, toisiamme ja päiviä ilman kiirettä. Viettämässä "keidashetkiä". Kotiin palaaminen toi mukanaan muuttokiireet ja hulinan. Muuttopäivä yllätti kiireisyydellään ja samalla päivälle sattunut kummimatka toiselle puolelle Suomea toi siihen vähän lisäextraa. Tämän kummimatkan sisältönä oli meidän molempien kummiutuminen maailmamme suloisimmalle pienoiselle prinssille. Matkan jälkeen kasvojemme eteen aukeni uusi koti täynnä pahvilaatikkoja, joiden sisältö on vihdoin löytänyt paikkansa. Hieman oli ongelmia aikataulutuksissa talotehtaan kanssa, mutta huoh - nyt kaikki paikallaan.

Lähiviikkoina olemme ihmetelleet niitä hetkiä, kun saamme vain istuskella olohuoneessa takkatulta katsellen ja hämmästellen - kotimme on (melkein) valmis. Ei enää iltaisia rakennusprojekteja (ellei lasketa autotallin keskeneräisyyttä), eikä kotona ravaavia remonttimiehiä.

Kun kaikkeen tähän lisää työpäivät ja niiden tuomat haasteet, sekä elämän muut ihmeellisyydet, ei ehkä lopulta ole ihme, että löydän itseni usein väsymyksestä. Tuntuu, että monet asiat on isoja ja en oikein jaksaisi tarttua uuteen. Haluaisin käpertyä sohvalle ja olla. Olla kuin pieni lapsi, jolta ei vaadita muuta kuin olemista ja elämää. Kaipaan hetkiä, joissa rauhallisuus jotenkin valloittaisi kaiken. Koko olemukseni ja arjen. Silti tänäänkin, kun vietän vapaapäivää, koen jonkin asteista syyllisyyttä siitä, että olen vaan.

Opettelua siis edelleen.
Opettelua elämään. Opettelua itseeni. Opettelua meihin. Opettelua kaikkeen.
Ehkä opin joskus. Tänäänkin jotain. 

Elämän paljous

Rouva täällä, hei.

Kohta on kuukausi rouvaista elämää takana ja melkein jo miellän itseni aviovaimoksi, jolla on ihan uusi sukunimi suhteessa totuttuun. Usein löydän itseni ihmettelemästä, että minä todellakin olen Vaimo ja Me kaksi olemme naimisissa. Jotenkin tämän kokonaisuuden ymmärtäminen tuntuu olevan vähän monimutkaista.

Ihanaa on olla Vaimo.
Ihanaa oli viettää suloiset ja tunteikkaat häät rakkaiden läheisten seurassa.
Ihanaa on elää tätä elämää.
Onni on olla.

Elämä on edelleen täynnä touhua ja tuhinaa. Työt alkoivat, vaikka lopulta en ehkä ole sitä vielä ymmärtänyt. Päivät täyttyvät hetkistä, joissa aika ei tunnu riittävän - ei sitten ei niin millään - sekä hetkistä, joissa aikaa on vaikka muille jakaa. Silti ajatukset on aina ruuhkautuneessa tilassa. Järjesteltäviä asioita riittää niin nimenmuutoksen, uuden kodin, tutkimuksen kuin häämatkankin suhteen. Häistäkin on vielä järjestelemättä kiitos-kortit, jotka saavat joka päivä uusia muotoja mielessäni. Yhdet jo tilattiin, mutta menivät sitten tehtaalla leikkaamaan ne niin, että mieheni päästä puuttui palanen. Lisää mietittävää siis.
Ehkä miettiminen ei koskaan maailmasta lopu.

Uusi koti alkaa olla muuttovalmiudessa. Ulkoseiniä olemme maalanneet arkisin ja viikonloppuisin töiden jälkeen ja vapaa-ajalla. Nykyinen koti alkaa muistuttaa laatikkomerta, jossa tyhjät laatikot ja uutta kotia odottavat häälahjat valtaavat nurkkia. Mielessä siintää ajatus: pitäisiköhän jo pakata. Kuitenkin joku minussa sanoo, että vielä on aikaa. Onhan sitä. Periaatteessa 3 viikkoa, mutta käytännössä ehkä 5 päivää häämatkalta kotiuduttuamme. Ehtiihän sitä. Kyllä kyllä.

Niin, se häämatka. Muutaman päivän päästä pakkaamme elämämme matkalaukkuun (joka vielä odottaa jossain kaupunkimme kaupassa) ja matkaamme kohti Barcelonan lämpöä. Ihanaa ja malttamatonta! Lämmintä, lomaa, ihania nähtävyyksiä ja aurinkoa. Vain meille kahdelle. Ei voida mennä illaksi maalaamaan eikä miettiä mitkä lusikat viedään kierrätykseen ja mitkä uuteen kotiin. Aikalailla ihanaa. Ymmärtäisinkin vielä, että olemme oikeasti lähdössä.

Kyllähän se on niin, että Elämä on ihme. Suuri ihme.

Toivoisin niin, että osaisin kaiken tämän keskellä löytää hetken hiljaisuutta ja ymmärtää nauttia kaikesta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Jotenkin elämä tuntuu olevan vähän kuin tuo häidemme bingolomake. Paljon tapahtumia, jotka kytkeytyvät toisiinsa ja yhdistettynä muodostavat aikamoisen sekamelskan. Kuitenkin tärkeintä on se, että hääpari suutelee uudelleen - eli saamme rakastaa toisiamme ja elää tätä kaikkea yhdessä.

Hienoja ajatuksia kotisohvalta hetki ennen töihin siirtymistä.
Ihanaa päivää sinulle ja iloa jokaiseen henkäykseen!

Viimeinen neiti-tiistai

Niin se on aika taas hujahtanut ja blogi on saanut loistaa päivityksettömyyttä (keksinköhän taas ihan uuden sanan..). Elämä juoksee... ja rehellisesti ilmaistuna niin tunnun tekevän itsekin. Ainakin jos on omaan pään sisäiseen maailmaan uskominen! Hurjasti on tultu tehtyä ja hillityn hurjasti on vielä tekemättä.

Minustahan siis tulee vaimo neljän yön kuluttua! Miten tässä näin pääsi käymään? Häihin piti olla vielä monta kuukautta. Tai no jos ei kuukautta niin ainakin viikkoja. Mutta ei. Tässä sitä ollaan - häiden kynnyksellä.

Ihanaa ja ihmeellistä. Samalla myös stressaavaa ja tuhansia tunteita.

Päiväni kuluvat pikkunäpertelyjä näperrellessä ja niiden näpertelyjen valokuvaamisesta haaveillessa. Jotenkin aina kamera kuitenkin jää kaappiin ja mieleni rientää kohti seuraavaa tekemistä. Viime viikolla virallisten työaikatuntien aikana tein hääjuttuja ja illat temmelsimme tontilla. Tämä viikko ja edeltävä viikonloppu on  onneksi yhteistuumin rauhoitettu häille.

Olisi ihana kertoa vaikka mitä tulevasta ja suunnitelmistamme lauantaille, mutta ehkä pidän jännityksen yllä. Sen vaan totean, että juhlien aikataulutus onkin yllättävän hankalaa puuhaa. Ensin olin sitä mieltä, että meillä on aivan liian vähän ohjelmaa - stressi, paniikki! Nyt kun ohjelma alkaa konkreettisesti muotoutua, on mieleen hiipinyt ajatus: onkohan meillä liikaa ohjelmaa?! Liian monta eri juttua ja liian pitkäkestoisia itsessään. Ehkä täytyy vain mennä näiden suunnitelmien mukaan ja katsoa kuinka moni juhlijamme nukahtaa kesken kaiken. Tosin vaara siihen voi olla suuri, koska joukossa on aika monta pikkuruista juhlijaa.

Voih! En oikein malttaisi odottaa tulevaa!
En sitä, että me mennään naimisiin - sanomme toisillemme Tahdon.
En sitä, että saamme juhlia rakkaiden ihmisten seurassa.
En tulevaa elämää.
Enkä tuon ihanan talomme valmistumista.

Monta ihanaa odotettavaa.

Sen vielä kerron, kuinka uni löytää minut vain joka toinen yö.
Ensin tulee ilta, jolloin nukahtaminen on maailman helpoin ja luonnollisin asia. Painat pääsi tyynyyn, suljet silmät ja kappas, näet jo unia. Kuinka yksinkertaista.
Mutta kun seuraavana iltanan painat pääsi tyynyyn, valtaa mielesi arviolta 20 hääajatusta, jotka olisi sillä hetkellä joko tehtävä, kirjattava ylös tai kerrottava vieressä sikeästi nukkuvalle armaalle. Mitään näistä ei kuitenkaan sillä hetkellä voi/jaksa/kehtaa tehdä, joten pyörittelet niitä vain mielessäsi. Hoksaat, että ehkä jotkut muut kuin hääajatukset saisivat sinut rauhoittumaan ja nukahtamaan. Ajatukset siirtyvät tontille ja sisustamiseen.. Sinne huoneeseen sitä ja tuonne tuota... Mutta entäs se huone ja ne tavarat - stressi! Kierre on taas valmis.
Eräänä iltana näiden kahden ajatuskuvion katkaisemiseksi mieleeni juolahtivat kohta alkavat työt. Onneksi siinä vaiheessa, jo ennen kuin ajatukset olivat ehtineet sanaa "työ" pidemmälle, hoksasin lopettaa ja palata takaisin aiempiin ajatuksiin. Kohta jo nukahdinkin, mutta silti...
Voisin nukahtaa joka yö helposti. Olisi mukavampaa.

Tänään ei kuvia - tänään vain ajatuksia.

Kesän harmaus

Otsikko kertokoon tämän hetkisen säätilanteen. Harmaata, aavistuksen sateista ja silti jollain tavalla aurinkokin pilkahtelee kaiken harmauden keskellä. Kesän rauha ja hiljaisuus - ainakin joissain hetkissä tai vähintään sadesäässä.

Elämä on täällä edelleen täynnä elämää.
Projekteja ja mietteitä, sopimuksia ja ihmeitä.
Pieni pää on kaiken keskellä usein hyvin ymmyrkäisenä ajatusten "kuinka elämäni onkaan tässä ja nyt tälläistä" ympäröimänä. Kaiken keskeltä löytyy siis ihmetystä, hämmästystä ja onnea. Välillä myös yltäkylläisyyttä ja ymmyrkäisyyttä, sekä kiukkua ja harmitusta. Kokopäiväistä elämää.

Olen kesäisellä lomalla - tutkimus siis jääköön (vaikka mielessä onkin paine kirjastovierailuun, jotta syksyllä ei olisi niin kiire...). Talo on tullut tontille ja monien mutkien kautta kaikki alkaa näyttää nyt ihan kotoisalta. Erinäisistä syistä johtuen taloomme pääsi hieman sadevettä ja sen kosteutta ollaan ihmetelty ja hämmästelty (ehkä myös hieman kiukuteltukin). Hiljalleen kuitenkin kaikki alkaa näyttää toiveikkaammalta. Autotalli on rakenteilla ja talon sisätilat muotouvat hiljalleen. Kunpa malttaisin odottaa syksyä! Kovasti jo haaveilen lopputuloksesta ja uudesta kodistamme. Nykyinen kotikin on alustavasti kaupoitettu ja näin yksi projekteista uhkaa päästä päätökseensä - vapauttavaa kyllä.

Koska vireillä olevat projektit alkoivat tuntua jo arjelta (tai minusta on tullut projektiriippuvainen), yllätin itseni ja ilmoittauduin autokouluun. Vaikka ikävuosia on iholleni kertynyt jo yli normaalin autokouluiän, olen vasta nyt tuota ihmekorttia suorittamassa. Eilen olin ensimmäisellä ajotunnillani ja 50 minuuttia kului pienessä hujauksessa. Tänään uudelleen harjoittelemaan vaihteiden vaihtamista, mäkilähtöä ja jotain muutakin kenties. Tuntuu absurdilta olla koululainen. Mukavaa silti.

Sitten se suurin ja ihmeellisin. Meidän häät! Matkaa heihin on alle kaksi kuukautta - huimaa ja hämmästyttävää. Tämä tosiasia ei ole vielä ehtinyt stressipisteisiin, eikä oikein edes ajatusten todellisuuteen. Hääkutsut on lähetetty ja muutama vieraskin jo varmistunut.

Tällä hetkellä mietteissä ovat ohjelma ja erinäisten virallisten asioiden järjesteleminen. Iloisia asioita olemme saaneet kuulla järjestelyistä ja suunnitelmia on tehty suloiseen suuntaan. Häämusiikkikonsertissa olemme kyynelsilmin kuunnelleet urkujen kauneutta ja iloksemme saaneet tietää kanttoriksemme tulevan henkilön, jonka tunnen jo vuosien takaa ja tiedän hänen olevan äärimmäisen taitava ja mainio muusikko. Kukkakaupassa kävin sopimassa niin hääkimpusta kuin muistakin häihin tulevista kukkasista ja tämäkin palaveri sai suuren ilon sydämeeni. Hymyilyttää. Voisikohan häitä suunnitella vielä häiden jälkeenkin?

Paljon on elämässä siis elämää ja ihmetystä. Voisin kirjoittaa yhä enemmän ja enemmän, mutta ehkä jätän tänään tämän tähän. Jos vaikka houkuttuisin kirjoittamaan pikaisemmin kuin viimeksi. Katsotaan.

Tämä hetki

Täällähän sitä istumme - tekstinkäsittelyohjelma ja minä.

Miten sitä löytääkään itsensä tästä tilanteesta taas. Tuhat rautaa tulessa samaan aikaan ja meno ajatuksissa mitä villein. Saa hetkeksi kiinni ajatuksesta seuraavaan kirjoitettavaan lauseeseen, kun jo huomaa pohtivansa hääjuhlan servettejä tai vastaavasti kevään 2014 puutarhakysymyksiä. Ah, niin oleellisia ja tärkeitä juuri tässä hetkessä. Jollain tavoin se on kyllä taas hyvin kiehtovaa olla minä.

Haluaisin oppia elämään tätä hetkeä. Tehdä niitä asioita, jotka tässä hetkessä on tehtävänä. Ajatella niitä ajatuksia, jotka on nyt ajateltavia. Ei murehtia tulevasta ja ennen kaikkea jostain semmoisesta mihin ei vielä oma ajatus yllä. Ehkä opin kohta. Jos vaikka jo huomenna? Vai opettelisinko vaan kestämään tämän kaiken hulinan ja hälinän... Opettelisin olemaan ihan täysin minä.

Ajatusten tiivistymä

 

Elämän ihmeitä - Arjen harmautta - Onnenhetkiä - Kiukkupuuskia

Epävarmuutta ja onnea

...sitä kaikkea ja niin paljon muuta tuntuu olevan tuo omien haaveiden seuraaminen. Elämä on taas edennyt eteenpäin - tuoden mukanaan uutta, vanhaa ja arkea. Onnellista eloa edelleen, mutta monessa muodossa ajatuksia ja ajoituksia tuottavaa. Monesti olen toivonut hetkeä, jossa ennen kaikkea saisin aikaiseksi kirjoittaa ajatuksia tähän todellisuuteen, mutta jotenkin ne hetket ovat täyttyneet muusta ja uusi hetki on valloittanut elämän. Tänään vapaapäivän kunniaksi tässä istun ja yritän koota ajatukseni johonkin muotoon. 

Meillä on suunniteltu taloa, häitä ja tutkimuksia. Kaikki ovat edenneet ja odotus on suuri. Enää muutama kuukausi ja me olemme omakotitalossa asuva aviopari. 

Tutkimus on oma lukunsa, josta ehkä joskus enemmän. 

Lähipäivinä olen miettinyt kysymystä "miksi tunnen niinkuin tunnen". 

Tunne liittyy lähinnä onnellisuuteen, tyytyväisyyteen ja iloon. Jotenkin tuntuu, että kaiken keskellä unohdan itseni. Kiukuttelen sotkuista kotia, vähäisiä työtunteja, liiallista vapaa-aikaa, liiallista vatsapehmeyttä, vähäistä spontaaniutta... monia asioita, ja samalla unohdan tämän elämänhetken ainutlaatuisuuden. Saan elää kohti useita unelmiani. Saan maistella elämää ja ihmetellä rauhallisuutta. Silti tunnen kiukkua ja epätietoisuutta. 

Voisiko tässä olla osa perfektionismiani sotkemassa kuvioita? 

Luulen niin. 

En voi tietää riittävästi, enkä suunnittella vielä kaikkea. En voi nähdä vielä mitään valmiina, vaan opettelen vaan luottamaan asioiden järjestymiseen ja elämän ihmeellisyyteen. Iäkkäämpänä se tuntuu olevan aina vaan hankalampaa, vaikka kuvittelin toisin. Onneksi aina välillä onni valtaa ja tekee mieli vaan levittää kätensä, nostaa katseensa ja ihmetellä.

Ajatus

"Minä päätin, etten tänään kaiken sortumista pelkää."

Elämää

Niin se aika hujahtaa ohi silmien ja kirjoittaminen hautautuu muiden ihmeiden alle. Usein on ollut mielessä tämä kirjoittaminen ja tuntemuksien jakaminen, mutta silti kuukausia kulki ohitseni ja toiminta jäi ajatuksen tasolle. Miten sitten nyt tässä? Kiitos poskiontelotulehduksen! Tuo lähivuosien ystävä hiljensi minut kotiin ja rauhoittumaan. Tosin nämä päivät ovat olleet lähinnä huonoa omaatuntoa sairastamisesta ja elämän nurinkurisuuksien pohtimista. Pitäisi päästä ulos. Ystäviä tapaamaan ja töitä ihmettelemään. 

Samalla kun täällä murehdun ja tyrehdyn, on elämässä tapahtunut paljon.
Ollaan edetty taloprojektissa, hääprojektissa ja minä tutkimussuunnitelmprojektissakin. Ihania ja ihmeellisiä asioita, mutta samalla niin voimia vieviä. Hirmuisesti miettimistä ja tiedettävää, ja olo on kuin pienellä siilillä. Voisin käpertyä omaan olemukseeni ja unohtaa ympäröivän maailman. Samalla haluaisin juosta ympäri maailman ja odottaa tulevaa sydän pakahtuen. Olisiko havaittavissa sairaspäivien mökkihöperöitymistäkin tässä kaikessa? Mahdollisesti.

Elämä on kuitenkin edelleen kaunis.

Ihmeellistä on myös seuraavanlainen asia:
Puolen vuoden päästä olen vaimo.
Ihanan miehen vaimo.

Hääprojekti (kuulostaapa varsin romanttiselta) on edennyt jo monessa muodossaan. Häämessuja olen ihmetellyt ja vahvistanut niiden kautta visioitani häiden kokonaisuudesta. Romanttista ja hempeää. Jotain vanhanaikaista ja samalla moderniakin kenties. Ihanaa.
Hääpukuni sain jo omakseni. Sormus odottaa omassa piilossaan kotonamme. Paikka ja kirkko on varattu. Valokuvaajakin hiljalleen varmistuu. Kaasot ovat tulleet osaksi suunnittelua, kuin myös bestman. Äiti on nähnyt tyttärensä hääpuvussa ja morsiusneidon mekkoa on suunniteltu. Huippuporukka häiden pohtimiseen.
En oikein malttaisi odottaa. Vaimo, minusta. Oi onnea!

Miten osaisikaan elää näiden projektien keskellä myös tavallista arkea?

Kurkistuksia kuvitelmiin

Täällä taas.

Monenlaisia ajatuksia ja kuvitelmia on mielessä lähiviikkoina vilistänyt, mutta kaiken kiireen ja elämän keskellä ei ole (mukamas) ehtinyt istahtaa koneen äärelle. Nyt kuitenkin tässä. Syystä osaksi siitä, että olen flunssassa ja kaiken muun tekeminen on tällä hetkellä jotenkin liian raskasta. Tämäkin tuntuu hieman jo väsyttävältä tämä tietokoneella istuminen, mutta ehkä muutama sana ja sitten unille.

Elämä on ollut kaunista ja kaipaavaista.

Projektit etenee, mutta silti jokaisen edessä usein tuntee olonsa niin hyvin pieneksi. Paljon asioita selvitettävänä ja hoidettavana, eikä kaikkea siltikään muista.

Muutenkin tuo pienuus on ollut läsnä lähipäivinä. Olo on tuntunut kaihoisalta ja itkuherkältäkin. Perfektionismi hiipii taas enemmälti pintaan ja se on välillä vaikeaa. Onneksi tuo armastus osaa aina kiskoa minut arkipäivään ymmärtämään, että ehkä olenkin hyvä juuri sellaisena kuin olen. Eikä asioita sitä paitsi voi tehdä paremmin kuin mitä osaa tai mihin sillä hetkellä voimavaroineen kykenee. Höh - elämä on kummallista.

Tunteiden kirjoa on vaikea kuvailla, mutta niiden kokeminen on suoranainen seikkailu.
Aika ihmeellistä olla minä.

Paljon sanoja, mutta ei suoranaista asiaa. Vain ajatuksia - hetkiä elämästä.
Ensi kerralla yritän olla käytännöllisempi ja kertoa asioita, joita olen tehnyt ja saanut aikaan.
Ompelua, neulontaa, leivontaa ja elämän ihmeitä.

Nyt villapeiton alle unia katselemaan.
...tai romanttista elokuvaa. Melkein sama asia, eikös?

Suunnitelma, suunnitelmampi, suunnitelmin

Ihan keksin uusia sanoja otsikkoon. Tai ainakin tuntuvat epätosilta...

Mutta meillä siis suunnitellaan.

Tuntuu, että tällä hetkellä elämä on täynnä erilaisia suunnitelmia ja suunnittelua. Oma pieni pää ja sydän tuntuu niin rajalliselta tämän kaiken keskellä. Ei tiedä mitä suunnitella missäkin välissä tai miten suunnitella mitäkin. Huh.

Arjessa on normaalia suunnittelua työelämässä höystettynä kahdella "ylimääräisellä" yksilöllä. Suunnittelua häistä. Suunnittelua jatko-opinnoista. Suunnittelua uudesta kodista. Monta asiaa ja niin monta suunnitelmaa - ja edessä oleva tie tuntuu mielen sopukoissa jokseenkin tältä - selkeältä ja esteettömältä:

Me sai(si)mme tontin, jota haimme. Toinen Huh.
Niin siis: Meillä on (sopimuksen allekirjoittamista vaille valmis) tontti! Paikka, jonne koti rakentaa.
Meillä on myös alustavasti allekirjoitettu sopimus tontille tulevasta talosta. Sopimus, joka vaatii enää varmistavan puhelinsoiton talon toimittajalle. Tuon puhelun jälkeen meillä olisi siis periaatteessa myös talo. Sitten pitäisi enää selvittää miljoona asiaa, suunnitella, odottaa ja lopulta muuttaa uuteen kotiin. Ihmeellistä.

Suuri unelma, niin minun kuin hänenkin, on toteutumassa ja jotenkin sitä huomaa lamaantuvansa tuon todellisuuden äärellä. Ei ymmärrä, että kaikki on oikeasti nyt ja tässä - kaikki on tapahtumassa.
Olo on... monimuotoinen. Olen onnellinen, kyllä. Ehdottomasti!
Samalla sitä vaan huomaa huolehtivansa kaikesta mahdollisesta mikä vaan voisi olla hankalaa tai epäselvää.

Mikä on hyvä aikataulu rakentamiselle?
Onko meillä tarpeeksi tietoa kaikesta?
Minkä väriset laminaatit haluamme?
Mikä olisi hyvä keittiön tasojen väri?
Käykö meidän nykyiset verhot vai täytyykö kaikki ostaa uusiksi? ...ja entäs verhotangot!
Minkälaiset verhotangot sinne käy?

Taas Huh.

Olennaisten kysymysten äärellä siis olemme.

Näiden kysymysten lisäksi mieltä vaivaa nuo mainitsemani työasiat. Työn hetket, joissa työtäni tarkkailee kaksi tulevaa kollegaani - vasta opettelemassa, ja minun pitäisi osata olla se ammattilainen, joka kertoo ratkaisut jokaiseen eteentulevaan helppoon ja vaikeaan tilanteeseen.

Työasioiden lisäksi on vielä ajatus jatko-opinnoista, joihin liittyisi suuri tutkimusnäkemys. Pelottavaa ja samalla jotenkin ihmeellisen inspiroivaa.

Sitten on vielä häät. Nuo ihanat, kauniit ja odotetut häät. Mutta onko järkevää rakentaa talo ja mennä naimisiin samana kesänä? Jää nähtäväksi. Ajatuksena ihana ja romanttinen, sekava ja arkinen - mitä lie todellisuudessa? Tahtoisin jo tietää.

Voisinkohan jotenkin löytää kaiken tämän keskellä taidon olla vaan ja ihmetellä mitä kaikkea ihanaa elämä onkaan tuonut. Kiitollinen olen - kaiken keskellä kiitollinen.

Kaikki on vinksin vonksin

..tai ainakin heikun keikun.

No oikeastaan ei ole. Hetken vain oli, kun olin unohtanut autuaasti tukun blogiin kirjautumiseen liittyviä asioita. Hieno tunne olla täysin muistamaton. Monella tavalla avuton ja humoristinenkin tilanne.

Elämä on ollut taas ihmeitä puolillaan, ja aika vaan hujahtaa ohi silmien niin lujaa ettei perässä meinaa pysyä. Ihanaa ja armollistakin moinen. Vaikka samalla myös haikeaa, koska joidenkin hetkien soisi kestävän edes hetken kauemmin tai tapahtuvan useammin. Mutta elämässä on suostuttava erinäisiin hetken vaihteluihin ja siihen, että kaikki on lopulta katoavaista. Hui, syvällisyyttä.

Lähipäivinä olen saanut nauttia vapaapäivistä, ja mikäs sen ihanampaa kuin viettää niitä rakkaiden asioiden, ihmisten ja hetkien parissa. Olen neulonut, musisoitunut niin kotona kuin konsertissa, ulkoillut, tavannut ystävää, ihmetellyt tulevaa, suunnitellut unelmaa... Niin monia asioita, että sydän meinaa pakahtua onnesta ja samanaikaisesta kaipuusta. Monia asioita, joista kuitenkin rakkaimpia ne hetket, joita sain viettää rakkaan pienokaisen seurassa. Vapaapäivinä olen siis laulanut ankkalaulua, kutitellut pientä masua, rakentanut palikkatorneja, leikkinyt nukkuvaa, ottanut vauhdilla kohti juoksevan pienokaisen hellästi syliin ja tutkaillut maailmaa matalammalta kuin normaalisti. Iloinnut, ihastellut ja ikävöinyt. Ihmetellyt miten paljon ihminen voikaan rakastaa.

Myös kotona olen ihmetellyt unelmia ja niiden toteutumisia. Meillä on suunnitelmia, suuria suunnitelmia, joiden täyttymistä en malttaisi odottaa. Salaisuuksia, jotka eivät ole salaisuuksia.

Uusin unelma on nimeltään Oma Talo.

Suunnittelua ja haaveita, todellisuutta ja uutuutta. Katsotaan kuinka käy, mutta haaveet löytävät vähitellen todellisuutta, ja se on osittain pelottavaa, osittain innostavaa ja monipuolisesti ihmeellistä.

Paljon olisi sanottavaa, mutta nyt riennän takaisin sohvalle ihastelemaan lyhdyssä palavaa kynttilää, virkkaamaan pienoista villatakkia ja sulkemaan havainnoistani arkitodellisuudesta kuuluvat zombie-sarjan äänet (aina ei katselutottumukset miehen kanssa sovi yhteen). Tai sitten jään tänne huoneeseeni tutkimaan ompelun ulottuvuuksia ja suunnittelemaan sisältöä tänään kutistetuille kankaille.

Elämän ihmeellisyyksiä. Hihi.