Ajatus

"Minä päätin, etten tänään kaiken sortumista pelkää."

Elämää

Niin se aika hujahtaa ohi silmien ja kirjoittaminen hautautuu muiden ihmeiden alle. Usein on ollut mielessä tämä kirjoittaminen ja tuntemuksien jakaminen, mutta silti kuukausia kulki ohitseni ja toiminta jäi ajatuksen tasolle. Miten sitten nyt tässä? Kiitos poskiontelotulehduksen! Tuo lähivuosien ystävä hiljensi minut kotiin ja rauhoittumaan. Tosin nämä päivät ovat olleet lähinnä huonoa omaatuntoa sairastamisesta ja elämän nurinkurisuuksien pohtimista. Pitäisi päästä ulos. Ystäviä tapaamaan ja töitä ihmettelemään. 

Samalla kun täällä murehdun ja tyrehdyn, on elämässä tapahtunut paljon.
Ollaan edetty taloprojektissa, hääprojektissa ja minä tutkimussuunnitelmprojektissakin. Ihania ja ihmeellisiä asioita, mutta samalla niin voimia vieviä. Hirmuisesti miettimistä ja tiedettävää, ja olo on kuin pienellä siilillä. Voisin käpertyä omaan olemukseeni ja unohtaa ympäröivän maailman. Samalla haluaisin juosta ympäri maailman ja odottaa tulevaa sydän pakahtuen. Olisiko havaittavissa sairaspäivien mökkihöperöitymistäkin tässä kaikessa? Mahdollisesti.

Elämä on kuitenkin edelleen kaunis.

Ihmeellistä on myös seuraavanlainen asia:
Puolen vuoden päästä olen vaimo.
Ihanan miehen vaimo.

Hääprojekti (kuulostaapa varsin romanttiselta) on edennyt jo monessa muodossaan. Häämessuja olen ihmetellyt ja vahvistanut niiden kautta visioitani häiden kokonaisuudesta. Romanttista ja hempeää. Jotain vanhanaikaista ja samalla moderniakin kenties. Ihanaa.
Hääpukuni sain jo omakseni. Sormus odottaa omassa piilossaan kotonamme. Paikka ja kirkko on varattu. Valokuvaajakin hiljalleen varmistuu. Kaasot ovat tulleet osaksi suunnittelua, kuin myös bestman. Äiti on nähnyt tyttärensä hääpuvussa ja morsiusneidon mekkoa on suunniteltu. Huippuporukka häiden pohtimiseen.
En oikein malttaisi odottaa. Vaimo, minusta. Oi onnea!

Miten osaisikaan elää näiden projektien keskellä myös tavallista arkea?