Syyskaiho

Täällähän minä, blogi viimein seuranani.
Kesä oli ja on.
Työt ovat ja tulevat.
Elämä ja syksyn kaipuu.

Elämä on ollut täynnänsä ihmetystä ja kokemuksia, arkea ja aurinkoa.
Olen oppinut tänä kesänä olemaan, ihan vaan lölläilemään. Opin sen jo kesäkuussa - tai no melkein opin. Ulkona satoi ja sisällä melkein paleli. Ilmanvaihtokonekin luuli talven tulleen ja automatisoi itsensä talviasentoon. Ohhoh.

Mutta niin, lölläilyn taito iski heinäkuussa ja ihaninta oli herätä hitaasti uuteen aamuun ja ihmetellä mitä sitä tänään tekisi. Tosin vieläkin enemmän voisin oppia lölläilyä, koska se tyyni tunne kesti ehkä tunnin. Minä niin tahtoisin lölläillä koko päivän, ehkä jopa viikonlopun. Jotenkin kai kuitenkin olen sisimmältäni pieni maailmaa ihmettelevä lapsi. En malttaisi pysyä paikoillani, koska nurkan takana saattaa odottaa joku elämää mullistava kohtaaminen. Koskaan ei voi tietää.

Välillä on raskasta mennä ja tehdä, touhottaa ja tömistellä saamatta ehkä sitten kuitenkaan mitään aikaiseksi. Paljon melua tyhjästä kai osittain. Jännittävää.

Siitä olleesta ja olevasta kesästä.
Oli ihana, kyllä.

 

Alkulomaa vietin ystävän seurassa Berliinissä ja sielläpä me kaksi viiletimme sydämemme kyllyydestä menemään. Historiamme on hyvinkin käveleväinen. Olemme lenkkeilleet yhdessä, "vaeltaneet" yhdessä, retkeilleet yhdessä. Niinpä teimme myös matkallamme. Päätimme olla kulkematta julkisilla kulkuvälineillä ja niinpä kilometrejä näkivät kengänpohjamme. Suurimman ilon tuotti yhdessä vietetyt hetket ja keskustelut kaikessa suuruudessaan. Ystävät ovat kyllä silkkaa kultaa.

Berliinin jälkeen olin ja elelin, kunnes saimme vieraaksemme maailmani kaksi suloisinta alle 4-vuotiasta. Koti täyttyi vilinästä ja vilskeestä. Housujen polvet kuluivat, sängynpeitot muttaantuivat ja maljakosta löytyi mitä kauneimpia pikkuruisia luonnonkukkakimppuja, jotka punaposkinen kummityttö silmät loistaen luokseni toi. Oli elämää ja onnea.

Hengähdettiin hetki ja sitten taas menoksi näiden pienoisten kotiin. Sieltä Visbyyn ihmeitä armaan kanssa ihastelemaan ja nyt olen tässä. Mietteissäni ja aikomuksena elää tehosyksy. Katsotaan mitä se tarkoittaa todellisuudessa - haaveet ainakin ovat moninaiset.

Täällä taas

Aika - tuo niin kovin nopsaan kuluva ihmetys...

Takana on kohta puoli vuotta vaimoutta. Muistoissa kaunis häämatka ja matkaa ympäröivien viikkojen vilinä. Nyt asustamme jo uudessa kodissamme - olemme asustaneet jo viimeiset 4 kuukautta. 

Kirjoittelin hetken tarkempaa selvitystä kuluneista kuukausista, joina blogi on ollut vain ajatuksena omassa mielessä. Päädyin kuitenkin kertomaan vain tämän:

Elämä on ollut täynnä kiirettä ja hulinaa.
Olimme reilun viikon Barcelonassa ihmettelemässä ulkomaita, lämpöä, toisiamme ja päiviä ilman kiirettä. Viettämässä "keidashetkiä". Kotiin palaaminen toi mukanaan muuttokiireet ja hulinan. Muuttopäivä yllätti kiireisyydellään ja samalla päivälle sattunut kummimatka toiselle puolelle Suomea toi siihen vähän lisäextraa. Tämän kummimatkan sisältönä oli meidän molempien kummiutuminen maailmamme suloisimmalle pienoiselle prinssille. Matkan jälkeen kasvojemme eteen aukeni uusi koti täynnä pahvilaatikkoja, joiden sisältö on vihdoin löytänyt paikkansa. Hieman oli ongelmia aikataulutuksissa talotehtaan kanssa, mutta huoh - nyt kaikki paikallaan.

Lähiviikkoina olemme ihmetelleet niitä hetkiä, kun saamme vain istuskella olohuoneessa takkatulta katsellen ja hämmästellen - kotimme on (melkein) valmis. Ei enää iltaisia rakennusprojekteja (ellei lasketa autotallin keskeneräisyyttä), eikä kotona ravaavia remonttimiehiä.

Kun kaikkeen tähän lisää työpäivät ja niiden tuomat haasteet, sekä elämän muut ihmeellisyydet, ei ehkä lopulta ole ihme, että löydän itseni usein väsymyksestä. Tuntuu, että monet asiat on isoja ja en oikein jaksaisi tarttua uuteen. Haluaisin käpertyä sohvalle ja olla. Olla kuin pieni lapsi, jolta ei vaadita muuta kuin olemista ja elämää. Kaipaan hetkiä, joissa rauhallisuus jotenkin valloittaisi kaiken. Koko olemukseni ja arjen. Silti tänäänkin, kun vietän vapaapäivää, koen jonkin asteista syyllisyyttä siitä, että olen vaan.

Opettelua siis edelleen.
Opettelua elämään. Opettelua itseeni. Opettelua meihin. Opettelua kaikkeen.
Ehkä opin joskus. Tänäänkin jotain.