Aivastuksia ja poskionteloita

Täällä he ovat taas!
Aina yhtä odotettuina *rumpujen pärinää*

Aivastukset!
Nuha!
Antibiootit!
...ja toivottavasti pikaisesti tulehduksen ohittavat poskiontelot.

Niisk. Niisk.
Tänään onneksi vapaapäivä. Hetki aikaa hengähtää ja levähtää ennen huomisen koitoksia. Hengähdykseen olin ajattelut kuuluvan hieman työjuttuja(kin). Vähän tulevan suunnittelua ja uusien haasteiden tuottamien jännitysten helpottamista asioihin perehtymisen muodossa. Vaan kuinka kävikään!

Meidän sohvamme näytti pitkälle iltapäivään tältä (totta puhuakseni, näyttää samalle edelleen - vain minä olen vaihtanut hetkeksi huonetta) :

Kuva määrittelee jopa pelottavan hyvin myös lähipäivien illat. Neulomisinnostus on valtaisa! Ennen edellisen työn päätöstä on mielessä jo monta seuraavaa projektia, joita haluaisin palavasti päästä neulomaan. - Jos edes mallitilkun tekisin tässä välissä... tai vähän ihastelisin lankoja. Olisikohan jo mahdollista täydentää lankavarastoa - ajatukset vilistävät päässäni.

Ehkä se on tämä syksy. Houkuttaa sohvan nurkkaan. Houkuttaa upottamaan sormensa ja ajatuksensa, kaiken olemuksensa, villalankojen ihmeelliseen maailmaan. Rehellisesti sanottuna en edes taida uskaltaa mennä lankakauppaan. En tiedä pystyisinkö hillitsemään itseäni ostamasta lankoja ainakin palmikkoneuletakkiin, huiviin, villasukkiin. Niin, ja piponkin voisin neuloa. Tai lapaset. Joululahjojenkin aika on kohta. Sitä paitsi! Olen käyttänyt paljon jo olemassaolleita lankojani, joista muutamia neuloontuneita tässä. Villasukat eläköityvälle kollegalle, ja tunika elämäni kalleimmalle taaperolle.

 

Sunnuntaina on edessä taas hääpalaveri - toinen laatuaan. 

Olisi aika syventyä vieraslistaan ja muihin konkreettisiin asioihin. Häihin on enää muutaman päivän yli 10 kuukautta. Ihmeellistä. Jollain tavalla asiat tuntuvat selkeiltä ajatuksissa ja toimintalinjat on (mukamas) tiedossa. Ehkä niitä on kuitenkin hieman syytä tarkennella ja paneutua asiaan aktiivisemmin. Ehtiihän tuon vielä. Nyt on kuitenkin syksy. Lehdet kahisee jalkojen alla ja kylmyys kipristelee poskissa. Lapasetkin ovat jo olleet käytössä. Niin, ja meidän auringonkukkamme kukkivat!

Popsi, popsi porkkanaa

...tai porkkanakakkua.
Sama melkein lienee se kumpaa.
Jotain kumpikin kasvattaa...
Hampaita tai masua, väliäkö tuolla.

Meidän perheessä vuorossa oli kuluneena viikonloppuna kakkumuotoinen porkkana. Leipomisinnostus iski, ja kohta meillä olikin ylitulva leipomusten ja säilytystilan suhteen. Todellinen probleema, kun jääkaappiin ei mahdu, pakastimeen ei mahdu - ja mikä pahinta - mahaan ei mahdu! Siinä sitä sitten ollaan. Porkkanakakkua siellä ja täällä. Onneksi problematiikka alkaa olla selvitetty - kiitos avomiehen, ystävän ja oman vatsan. Namnam. Mainio oli kakku ja mainiota oli häntä leipoa.

...ja koska yksi leipomus päivässä ei riittänyt - kokeilin myös reseptillistä riisipyöröprojektia. Aina aiemmin pyöröni ovat olleet omasta mielikuvituksesta kummunneilla resepteillä valmistettuja, mutta nyt vuorossa oli ihan oikean reseptin mukaan valmistetut pyöryläiset. Voi mahdottomuus miten herkullisia niistä tulikaan! Namnam uudelleen.

Elämässäni oli jo jonkin aikaa huoli, joka selvisi viikonloppuna. Olin huolinut siitä, että elämässäni ei ole intohimoa mitään omaa tekemistä kohtaan. Elämä on monipuolisesti ihanaa ja onnellista, mutta kaipasin semmoista paloa tehdä jotain omaa juttua. Tuntui, ettei tuota paloa ja intohimoa löydy, ei niin ei mistään. Lauantaina havahduin kuitenkin huomaamaan jotain tärkeää. Minulla on intohimoja! Rakastan leipomista, rakastan neulomista ja voi kuinka rakastankaan musiikkia! Ihana hetki ymmärtää tuo arkinen asia. Tulvahti ilo sydämeen ja hymy huulille. Sunnuntain sitten istuinkin sohvalla neulomuksen parissa. Ihanuutta!

Odotuksen täyteys

Lauantaiaamuna mittani tuli täyteen.
Ei enää, ei enää päivääkään.
En jaksa enää vain kaivata ja haaveilla - nyt on aika.
Tänään sen teen.

Niinpä tein. Päivänä, joka ei ollut järjellisesti hyvä päivä moiseen. Ei taloudellisesti järkevä, ei ajallisesti järkevä, ei ehkä mitenkään muutenkaan järkevä. Tunnemaailmassani kaikki kuitenkin voitti järjen ja niinpä löysin itseni rakkaan äitin luota kylästä.

Kauan olin tuota retkeä kaivannut ja siitä haaveillut, ja niinpä oli suuri onni päästä edes pieneksi hetkeksi äitini luokse viettämään yhteistä aikaa. Äitini on minulle kuin rakas ystävä - ihminen, jonka kanssa voin jakaa paljon ja joskus enemmänkin.

Ja äitini koti... Ensimmäiset kymmenminuuttiset kyläilyn alusta kuluvat siihen, että kuljeskelen ympäri asuntoa ihastellen ja ihmetellen mitä yksityiskohtia, pieniä ja suuria, äiti on sitten viime vierailun kotiin keksinyt. Ihmetystä ja ihastusta, jonka haluan tältä vierailulta kanssasi jakaa. Kuvissa (joista ensimmäisessä vuosia sitten valmistamani nalle, joka toimikoon ensimmäisenä tässä blogissa esiteltynä käsityönäni) vain pieni hippunen kauneudesta tuossa kodissa. Ja voi, kuinka rakas hippunen se onkaan!

Viikonlopun retkeilyyn kuului myös rakkaani saapuminen tuohon suloiseen kotikaupunkiini - yhteisiä hetkiä rakkaiden seurassa. Autoilimme maalle ihastelemaan mummolaa ja tapaamaan sukulaisia. Hetkiä aurinkoisessa, syksyisessä säässä - kuulumisia, ajatuksia, tuntemuksia ja kahvittelua. Kaunis sunnuntai.

Mummolan pihasta löytyi ensimmäinen itse kuvattu viite hääajatuksiin. Kauniita, palleroisia kukkasia - muotoja ja värejä, joita häihimme haaveilemme. Romanttisuutta ja söpöyttä. 

Kaipaus kantaa meitä

Olen huomannut ikävöiväni usein. En oikein tiedä mitä ikävöin, minne ikävöin tai miksi ikävöin. Ikävöin vain. Se on jotain kaunista ikävää, kaihoisaa ikävää ja jotenkin suloisesti kirvelevää ikävää. Jännittävää ikävää, joka humpsahtaa kysymättä johonkin elämän hetkeen. Tuohon ikävöintiin sisältyy haikeutta menneestä, kiitollisuutta olevasta ja kaipuuta tulevasta. En osaa sitä selittää, ja silti se aina silloin tällöin tulee kylään. 

Onnellisuus on toinen vierailija sydämessäni. Huomaan olevani lähes aina kuitenkin-onnellinen - onnellinen niin, etttä onnellisuus majailee syvällä sisimmässä, vaikka kaikki elämän hulina ja huiske pyrkii sitä välillä syrjäyttämään. Aina välillä tuo onnellisuus laajenee ja valtaa koko olemukseni - hymy yltää aina pikkuvarpaaseen asti ja sydän on pakahtua. Lähipäivinä tuo erikoisonnellisuus on löytänyt tiensä luokseni samoin kuin äsken mainitsemani ikävä - humpsahtaen ja yllättäen. Kuinka ihanaa se onkaan - saada huomata oman elämän kauneus ja ainutkertaisuus.Voi ihmettä.

Ymmärrykseni on myöskin yltänyt siihen hetkeen, jossa häiden todellisuus valtaa ajatukset. Todellisuus siitä, että minusta tulee vaimo, ja saan elää elämäni tuon rakkaani kanssa. Meistä tulee Me vielä enemmän kuin nyt. Meistä tulee yksi. Ihanaa ja ihmeellistä.

Tällä hetkellä häät ovat mielessäni tuota ihanuutta ja lupausta, mahdollisuutta sanoa toiselle Tahdon. Stressi ja kiirehdintä järjestelyn osalta on tipotiessään. Ehkä sekin vielä ennättää tulla ennen elokuuta - uskoisin näin. Ehkä se tulee jo huomenna, mutta nyt nautin tästä tunteesta ja odotuksen ihanuudesta. Vaimo. Minusta.

Kumpi oli ensin - muki vai tonkka?

Kotiamme koristaa kattauksissa Arabian KoKo-astiasto, jonka uuteen jäseneen ihastuin ikihyviksi. Jäseneen, jonka vuoksi tämä ilta sai edellisen seuraksi toisenkin kirjoituksen.

Hän on Tonkka.

Kauppoihin tultuaan tonkka oli jollain tavoin tökerö ja isohko. Menettänyt mielestäni jotain muun astiaston siroudesta ja keveydestä. Hetken katseltuani hän kuitenkin valloitti sydämeni. Hänestä haaveilin, ja unelmoin yhteisistä teehetkistä, joissa tee ei lopu ensimmäisten ajatusta tultua päätökseen. Ei, hänen kanssaan teehetkissä ehtisi ajatella vaikka koko maailman. Ainakin melkein.

Nimipäiväni aamuna pöydältä löytyi kaksi hänen kaltaista, vieressään lappu tekstillä ja kukkasella. Tonkasta tuli vielä asteen kauniimpi ja rakkaampi. 

Nyt tuo kaunokainen saa koristaa teehetkiämme, jotka usein alkavat kysymyksellä "muki vai tonkka?". 

Kyllä, mukit olivat meillä ensin, mutta silti valintani on useimpina hetkinä tonkka. Tuo ihana, kaunis ja kallisarvoinen, tilava, lämmittävä ja mainio Tonkka.

Ajatusten tyhjentymä

Vietin iltaani sohvalla istuskellen ja pohtien, kuinka voisin niin monesta asiasta, tuntemuksesta ja mietteestä tänne pienesti tänään kirjoitella. Neuloin villasukkaa ja huokailin remontin ääniä. Tuo hetki vaihtui hetkeksi mustikkapiirakan ja teekupposen äärellä, jonka seurauksena ajatukseni tyhjentyi. Hmm... Mistä halusinkaan kirjoittaa? Mitä äsken mietinkään?

Unohdin.

Uskon silti, että ajatus oli jotain hienoa ja mahtavaa. Varmasti oli - kuinkas muutenkaan. Mustikkapiirakka oli ainakin hyvää (vaikka pakastettua olikin)!

Huomasin äskettäin, että remontista on hiljalleen tullut osa normaalia elämää.
Iloissani kutsuin erään ystäväni meille ensimmäistä kertaa kyläilemään lauantaina, ja kutsumista seuraavana päivänä havahduin tosiasiaan: olohuoneemme muistuttaa työmaata tai jotain hieman epäesteettistä kaikkine remontti-imureineen ja pahvisuojineen. Ohops.

Tervetuloa meille - keskelle elämää ja keskeneräisyyttä!

Ässän pistän taskuun

Pysähtynyt ja kiukkuinen sunnuntai ei voi kaunistautua muulla kuin leipomisprojektilla. Niinpä meillä tuoksuu nyt lapsuuden maisemiin tuoksuillaan kuljettelevainen ässä.
Mummon pikkuleipiä ovat he.
Makeita ja muistoisia.
Tuoksuvaisia ja rapsakoita.

Vähän niinkuin elämä.
Muistoinen ja rapsakka.

Ylimääräistä energiaa väsymyksessä

Tuo aina yhtä tervetullut ystävämme, syysflunssa, on saanut vierailla arjessani jo viikon ajan. Hetken oli olo jo hieman ilahduttavampi, jonka seurauksena ryntäilin salille ja uimaan. Myös syyspyöräily sai minut seurakseen. Oi, arjen riemuja! Mutta niin... Tästäkös flunssa ilahtui ja huomasi tilaisuutensa tulleen asettua vielä hetkeksi elämääni. Eilen pötköttelin kiltisti kotona syksyisten iltarientojen sijaan, ja tänäänkin väsymys tuhoaa olemassaolevaa energiaa. Pah!

Tahtoisin leipoa. Tahtoisin mennä ulkoilemaan. Tahtoisin ja tahtoisin. Tahtoisin myös neuloa, mutta ideat karkaavat päästäni ennen ymmärrystä niiden olemassaolosta. Tänään ei ole ehkä ihan minun päivä, vaikka elämä onkin ihan kaunis.

Erityisen kaunis elämä oli kuluneella viikolla hetkissä, joissa kotonamme tuoksui lämmin leivonnainen ja illat (tai ainakin pieni hetket niistä) vietettiin kynttilän valossa herkutellen, rakkaani ja minä. Niin, ja vielä... ensimmäinen "virallinen" hääpalaverimme on pidetty, mutta siitä joskus myöhemmin. Nyt suuntaan kulkuni sohvalle - ellen eksy ensin teeleipäleipomuksiin. Kauneutta iltaan!