Ihmetystä ja ilakointia

Johan se nyt on kumma, että ei ihminen saa kirjoitettua sanan sanaa tänne blogiin vaikka mieli myllertää ja ajatus pyllertää maan kolkasta toiseen. Välillä on liikaa sanoja, toisinaan liian vähän. Toisaalta pitäisihän kirjoituksessa olla mukana myös kuva, ja kun viimeisimmissä ei ollut, niin eihän kahta samanmoista voi peräkkäin laittaa. Tai no höh, voipas.

Tässä istuskelen, työhuoneessani. Juuri järjesteltyjen lankavarastojen äärellä ja pohdin.
Niin... mitä pohdin. Pienesti sitä, mikä on seuraava käsityöni. Mutta mutta..
Voi kuule, elämä on ollut täynnä pohdintoja. Niitä jos tähän kirjaisin, niin lista tuntuisi aina vaan jatkuvan ja jatkuvan. Ehkä kerron vain muutaman.

Olen miettinyt tulevaa. Olenko nyt sillä paikalla elämässä, missä haluaisinkin olla? Mikä voisi olla toisin? Oma työ ei tunnu niin omalta kuin toivoisin ja en koe sen merkityksellisyyttä. Ehkä jotain vielä omissa silmissä ja kokemusmaailmassa, mutta kokonaiskuvana oma panostus tuntuu hukkuvan kaiken muun keskelle. Tämä tunne korostunee sillä lisämausteella, että elämä ei ole tällä hetkellä kovin innokas antamaan meille sitä mitä eniten toivomme, pieniä jalanjälkiä kotiimme, ja asian käsittely omassa mielessä vie voimia. Se vie voimia niin fyysisesti alkavine hoitoineen kuin myös henkisesti ajatuksineen ja pelkoineen.

Entä jos minusta ei tulekaan koskaan äitiä? Miten osaan elää asian kanssa? 
Osaanko olla onnellinen tässä ja nyt, tietäen tässä mahdollisesti olevan kaikki meidän perheestä?
Entä jos minusta tuleekin äiti? Osaanko olla sellainen?
Miten työelämäni silloin käy tässä pätkätöiden ja sivutoimisuuksien maailmassa? 
Miten kaiken käy?

Syvällä sisimmässäni tiedän, että en tiedä, mutta vierellä on Hän joka tietää. Silti oma pieni mieli haluaisi selvittää asian. Saada vastaukset nyt ja mieluiten sellaisina kuin ne itse haluan. Kummallisesti vaan elämä ei kuitenkaan tuppaa menemään niin. On taas vähän typerää.

Mutta jottei kaikki olisi liikaa elämää ja ihmetystä, pohdintaa ja voivotusta:
Olen kuvannut viimeisimmästä postauksesta lähtien kaikki tekemäni käsityöt!
Vielä pitäisi vain saada kuvat kamerasta koneelle ja käsittelyn kautta katseltavaksenne.
Ehkä jo ensi kerralla.
...ja tänään viimeistelin monta monituista työtä käyttökuntoon. Onni!

Päätöksiä ja pohdintoja

Elämässäni olen tehnyt päätöksiä. Olen siis päättänyt (ja tämä saattaa aiheuttaa hymyn häivähdyksen eräässä lukijassa, koska muinoin julistin päivittäin tehneeni päätöksiä) seuraavanlaisia asioita:

Minusta ei ainakaan näinä vuosina tule tutkijaa.

Olen ihana ja mainio juurikin tämmöisenä.

Elämäni on rikasta ja tärkeää jo nyt ja tässä. 

Ajallaan, kaikki ajallaan - hyvä ajatus.

Päätin nämä, koska elämä alkoi olla liikaa sitku-elämää. Elämää, jossa unohduin haaveisiin monissa hetkissään. Koin voimattomuutta, kun en saanut isoja ja aikatauluttomia projekteja eteenpäin, jotka samanaikaisesti lamaannuttivat sen hetken tärkeät pienemmät projektit. Iloa ei löytynyt, kun tuntui että koko ajan minun tulisi tehdä jotain muuta kuin sitä mitä tein ja kaikki olisi ainakin saatava valmiiksi nyt tai mieluummin heti. Unohduin haaveisiin tulevasta ja tästä hetkestä tuli lähes painajaismaista, kun en omassa voimassani päässyt lähemmäs tulevaa. Huh. Hieman oli ikävää elämä.

Päätökset tein jotenkin vahingossa, kun ensi harkitsin täysin vastakkaisia vaihtoehtoja.
Olin hakemassa kokopäiväiseksi tutkijaksi ja hukuttamassa itseni tutkimussuunnitelmaan. Ajattelin vähän inhota itseäni ja toivoa olevani jotain muuta kuin olen. Tämä hetki tuntui merkityksettömältä ja ajallaan ei tapahtuisi mitään. Näiden harkinta onneksi käänsi kelkkani ja nyt elämä on taas epäikävää.

Opettelua se taitaa tämä elämä olla. Koko ajan. Loppuelämän ajan.
Tänään opettelen siihen, että en laitakaan kuvaa tähän vaan siirryn alkusuunnitelmista poiketen nojatuoliin neuleen seuraksi.
Ai niin, senkin päätin - kuvaan tästä lähtien neuletyöni ja raportoin ne jonnekin, ehkä tänne. Neuletöitä nimittäin tuntuu syntyvän kuin sieniä sateella. Joulu joulu.

Syksy ja syystunnelmat

Rakastan syksyä.
Aivan todella. Rakastan.

Rakastan niitä hetkiä, kun ensimmäisen kerran mieleen hiipii ajatus kynttilän valosta, lämpimistä lapasista palelevissa sormissa tai kääriytymisestä villapeittoon. Syksyssä on sitä jotain, joka saa minut tuntemaan elämää.

Syksyllä minut valtaa myös kaipaus. Kaipaan kyllä aika usein ja aika monia asioita, mutta syksyllä se kaipaus on jotenkin erilaista. Sellaista hentoa ja hellää kaipausta. Tunteiden kaipaamista. Erilaisten tunnetilojen unelmointia ja niiden hetkien herkkyyden etsimistä. En oikein osaa selittää. Ehkä se on vain jotain kaipuuta suurempaan.

Syksy on kaikessa kauneudessaan myös vähän suututtavaa aikaa, koska lähes joka syksy löydän itseni kotisohvalta työpäivänä syystä että jonkinmoinen flunssa on jätättänyt minut kotiin. Voihan rähmä, ja niinhän sitä kävi kuluneellakin viikolla. Ensin sinnittelin kaksi viikkoa flunssaisena töissä ja vietin (mielestäni jo tervehtyneenä) yhden tehoviikonlopun, jolloin kotimme ikkunat ja sisätilat tulivat puhtaiksi, autotalli villoitettua ja osittain levytettyä. Lenkilläkin kävin. Niinpä sunnuntai-iltana huomasin ettei kaikki olekaan kurkussa ihan kunnossa ja työviikko supistui torstaiseksi työpäiväksi. Muut päivät olin kotona ja ynisin ymmyrkäisenä elämääni.

Yninä on jatkunut vielä viikonloppunakin. Odotan ja kaipaan, mutta en tiedä mitä. Samalla tiedän ihan tasan tarkkaan mitä, mutta siihen en voi omassa voimassani vaikuttaa. Pitäisi vain osata olla ja elää. Hyväksyä elämä sellaisena kuin se tulee ja on. Oppia edelleen elämään hetkessä. Miksi se onkaan niin vaikeaa? Ja miksi en koskaan opi? Kärsimätön, minäkö?

Eilen mietin miksi kirjoitan tänne pääasiassa silloin, kun joku asia vähän kiukuttaa tai elämä tuntuu ymmyrkäistyttävältä. Ehkä silloin kaipaan eniten purkamista, asioiden kirjoittamista sanoiksi. Vaikka ei nämäkään sanat suoraan kerro sitä mitä mietin. Ovat ajatuksia. Ehkä sitä kaipaa siinä hetkessä avautumista jollekin muulle kuin tässä lähellä oleville. Oikeasti elämä on ihan ihanaa ja olen suurkiitollinen kaikesta elämässäni. Kaikki ajallaan. Niin ihan oikeasti sisimmässäni uskon. Kaikki järjestyy. Kuitenkin aina vähän marmatan.

Kolmen kerroksen kevät

Niin lauletaan laulussa kauniissa.

Meidän perheessä otsikon kuuluisi lähipäivien osalta kuulua muodossaan Kolmen kerroksen suklaakakku. Nam. Hyvää oli. Lisäksi mieleni sain iloiseksi leipomuksillani. Pehmoista, suussasulavaista ja suklaista. Onnistui kerrostumaankin kauniisti. Pohdin jo hetken kondiittorin uraa, mutta ehkä arki löytyi ajatuksiin riittävällä nopeudella. Kaikesta ei voi eikä kannattanekaan tehdä työtä. 

 

 

Töitä olen elämässäni taas pohtinut. Jotenkin niin kaipaisin jotain erilaista kuin tämä nykyinen arki. Jotain intensiivisempää olematta enää yhtään nykyistä intensiivisempää. Jotain sosiaalisempaa ja ryhmällisempää olematta oikeastaan sitäkään. Jotain semmoista... Hmm.  En oikein itsekään tiedä. Nautin kyllä työstäni, mutta voi tuota kaipuuta. Mikä minusta tulisi isona? Tietäisitkö sinä? Vai onko sittenkin hyvä näin?

Ehkä jo huomenna tiedän. 

Tai pidän tästä hetkestä aina vaan enemmän.  

Ostin kotiin kolme kukkaista keväistä. 

Jotenkin pianomme on vaatinut kaunistukseen lähiviikkoina paljon kukkasia. Helpottaa sisustussuunnitelmia, kun voi pienin väliajoin muuttaa asetelmia astelemalla kukkakauppaan ja kotiutua sieltä uusia väriä mukanaan. Following my dreams, tavallaan.

Kevään yllätyksiä

Jokohan voisi sanoa kevään saapuneen?
Ainakin sisimmässäni usein tuntuu siltä - kuten myös poskillanikin auringon niitä lämmittäessä.
Neulontainnostukseen se ei ole vielä tietään löytänyt... Tosin epäilen, että noinkohan löytääkään. Monta kesää olen villalankojen vilinässä viettänyt ja niin käynee tänäkin vuonna. Puuvillaiset tai muut sellaiset neuleet tuntuvat vierailta.

Minä kyllä pidän keväästä. Elämä tuntuu jotenkin täyteläisemmältä ja aurinko tekee ihmeitään - laittaa pohtimaan muutosta ja sen moninaisia mahdollisuuksia. Tänä vuonna tuo muutoksen pohtiminen on sisältynyt oman itseni tutkailuun sekä tähän ihanaan kotiimme. Omassa itsessäni muutosta kaipaa liikkuvaisuuden lisääminen - sekä ihan liikunnallisesti ajateltuna että sosiaalisen elämän osalta myöskin. Kotona taasen haaveilen verhojen vaihtamisesta ja järjestyksen muuttelemisesta. Jotain kevyttä ja hehkeää - sekä kotiin että minuun.

Tänään olen leiponut. Huomenna vietetään armaani syntymäpäivää ja uuni on valmistellut suklaista täytekakkupohjaa sekä valkosuklaisia pikkuleipiä (jotka löysivät uunissa hieman levinneen ja cookiemaisen muotonsa). Aamulla olisi vuorossa kinuskikuorrutteen valmistelu. Mukavaa.

Pidän leipomisen rauhoittavuudesta. Uunin tehdessä työtään istahdan useimmiten sohvalle kuuntelemaan musiikkia ja neulomaan muutaman silmukan. Näin tein tänäänkin. Istuin, kuuntelin ja pohdiskelin. Löysin ajatuksen, jossa näin itseni jollain tasolla surumielisyyteen ja huokailuun taipuvaisena. Pidän niistä hetkistä, joissa elämä kalvaa rintaa ja tuntuu jokaisessa solussa. Tuntemuksissa on ikävää ja kaipuuta, haaveita ja herkkyyttä. Näitä hetkiä olen jotenkin kaivannut elämääni. Hetkiä, joissa tuntea paljon ja syvältä. Hetkiä, joissa porautua omaan itseen ja nähdä elämää kokonaisena.

Ehkä olen unohtanut lähiaikoina pysähtyä. Vaikka usein löydänkin itseni paikallaan istuvana juoksevat ajatukset monissa maisemissaan - mitä huominen työpäivä sisältääkään, milloin ehdin aloittaa tutkimukseen uppotumisen, mitä voisinkaan tehdä tehdäkseni elämästäni liikkuvaisempaa... mitä - miten - miksi - milloin. Olen unohtanut istua ja kuunnella. Olla miettimättä liikaa, jotta voisin pohtia riittävästi. Tätä tahdon elämääni enemmän. Pohtimista ja elämän suuruuden syvyyttä.

Hengittää ihoa paljasta vasten

Nauraa silmät veessä

Päästää ulos kyyneleet

Hengittää

Olla kaltainen lasten

Päästää ulos kyyneleet

Juha Tapio - Hengittää

Viikonlopun viilikset

Ulkona pyryttää. Lunta tupruttaa.

Meneillään on rauhaisa, kotoileva viikonloppu. Alkuperäiset suunnitelmamme ystävänpäivään liittyvälle viikonlopulle tälle olivat hieman aktiivisemmat ja matkustelevaisemmat. Kuluneen viikon keskivaiheilla kuitenkin ajatuksissamme koti voitti, ja tässäpä tätä ollaan. Kotona.

Koti on kyllä ihana paikka. Kaiken tämän rakentamisen ja monenmoisen elämän hulinan keskellä minusta on muotoutunut todellinen kotihiiri. Nautin kotona haahuilemisesta. Katselen usein kotiamme eri näkövinkkeleistä ja tunnen suurta kiitollisuutta. Monien vuosien unelma on nyt tässä. Meidän oma koti. Oma talo. Monet, monet unelmat ovat saaneet käydä toteen ja nyt tuntuu olevan aika vain ihmetellä ja pysähtyä niiden suuruuden äärelle. Aika olla vaan.
...tosin tänään kyllä jo vähän menoa kaipaan.

Tämä viikonloppu kuitenkin on eletty näin.
On kettuiltu oikein urakalla.
Niin, siis neulottu kettulapasia (eli kettuiltu).

Olen jo niin monesti mielessäni valokuvannut tekemiäni käsitöitä ja kirjoittanut niistä sekä ummet että lammet tänne luettavaksi. Konkreettinen toteutus tässä kaikessa on vaan hieman ontunut. Nyt lienee aika ja hyvä hetki aloittaa alusta, ja nämä kettulapaseni saakoon toimia uuden alkuna. Kirjoneulekuvio on löydetty netistä, mutta muu toteutus löytyi omasta päästä.

Niistä tuli kyllä aika kivat.

Vaativat hieman venymistä tosin...
tai peukaloiden laihduttamista.
Käyttöön pääsevät joka tapauksessa.

Mukava viikonloppu, josta muotoutuu vielä mukavampi mahdollisuuksineen aloittaa uuden neuletyön suunnittelu! Tosin jos ensin päättelisin sitä kaipaavat työt käytettäviksi. Tai ainakin tekisin sitä suunnittelun ohella. Katsotaan mihin tämä päivä vielä kuljettaa!

Vielä - syystä siitä, että olen taas viimein löytänyt kamerani ihanuuden (sekä osittain myös mielessä kummittelevan leipomisinnostuksen laannuttamiseksi) - lisään tähän kirjoittelun lopuksi kuvia viime viikonlopun herkutteluista ja vieraiden kestityksistä.

Tämä hetki

Täällähän sitä istumme - tekstinkäsittelyohjelma ja minä.

Miten sitä löytääkään itsensä tästä tilanteesta taas. Tuhat rautaa tulessa samaan aikaan ja meno ajatuksissa mitä villein. Saa hetkeksi kiinni ajatuksesta seuraavaan kirjoitettavaan lauseeseen, kun jo huomaa pohtivansa hääjuhlan servettejä tai vastaavasti kevään 2014 puutarhakysymyksiä. Ah, niin oleellisia ja tärkeitä juuri tässä hetkessä. Jollain tavoin se on kyllä taas hyvin kiehtovaa olla minä.

Haluaisin oppia elämään tätä hetkeä. Tehdä niitä asioita, jotka tässä hetkessä on tehtävänä. Ajatella niitä ajatuksia, jotka on nyt ajateltavia. Ei murehtia tulevasta ja ennen kaikkea jostain semmoisesta mihin ei vielä oma ajatus yllä. Ehkä opin kohta. Jos vaikka jo huomenna? Vai opettelisinko vaan kestämään tämän kaiken hulinan ja hälinän... Opettelisin olemaan ihan täysin minä.

Ajatusten tiivistymä

 

Elämän ihmeitä - Arjen harmautta - Onnenhetkiä - Kiukkupuuskia

Epävarmuutta ja onnea

...sitä kaikkea ja niin paljon muuta tuntuu olevan tuo omien haaveiden seuraaminen. Elämä on taas edennyt eteenpäin - tuoden mukanaan uutta, vanhaa ja arkea. Onnellista eloa edelleen, mutta monessa muodossa ajatuksia ja ajoituksia tuottavaa. Monesti olen toivonut hetkeä, jossa ennen kaikkea saisin aikaiseksi kirjoittaa ajatuksia tähän todellisuuteen, mutta jotenkin ne hetket ovat täyttyneet muusta ja uusi hetki on valloittanut elämän. Tänään vapaapäivän kunniaksi tässä istun ja yritän koota ajatukseni johonkin muotoon. 

Meillä on suunniteltu taloa, häitä ja tutkimuksia. Kaikki ovat edenneet ja odotus on suuri. Enää muutama kuukausi ja me olemme omakotitalossa asuva aviopari. 

Tutkimus on oma lukunsa, josta ehkä joskus enemmän. 

Lähipäivinä olen miettinyt kysymystä "miksi tunnen niinkuin tunnen". 

Tunne liittyy lähinnä onnellisuuteen, tyytyväisyyteen ja iloon. Jotenkin tuntuu, että kaiken keskellä unohdan itseni. Kiukuttelen sotkuista kotia, vähäisiä työtunteja, liiallista vapaa-aikaa, liiallista vatsapehmeyttä, vähäistä spontaaniutta... monia asioita, ja samalla unohdan tämän elämänhetken ainutlaatuisuuden. Saan elää kohti useita unelmiani. Saan maistella elämää ja ihmetellä rauhallisuutta. Silti tunnen kiukkua ja epätietoisuutta. 

Voisiko tässä olla osa perfektionismiani sotkemassa kuvioita? 

Luulen niin. 

En voi tietää riittävästi, enkä suunnittella vielä kaikkea. En voi nähdä vielä mitään valmiina, vaan opettelen vaan luottamaan asioiden järjestymiseen ja elämän ihmeellisyyteen. Iäkkäämpänä se tuntuu olevan aina vaan hankalampaa, vaikka kuvittelin toisin. Onneksi aina välillä onni valtaa ja tekee mieli vaan levittää kätensä, nostaa katseensa ja ihmetellä.

Suunnitelma, suunnitelmampi, suunnitelmin

Ihan keksin uusia sanoja otsikkoon. Tai ainakin tuntuvat epätosilta...

Mutta meillä siis suunnitellaan.

Tuntuu, että tällä hetkellä elämä on täynnä erilaisia suunnitelmia ja suunnittelua. Oma pieni pää ja sydän tuntuu niin rajalliselta tämän kaiken keskellä. Ei tiedä mitä suunnitella missäkin välissä tai miten suunnitella mitäkin. Huh.

Arjessa on normaalia suunnittelua työelämässä höystettynä kahdella "ylimääräisellä" yksilöllä. Suunnittelua häistä. Suunnittelua jatko-opinnoista. Suunnittelua uudesta kodista. Monta asiaa ja niin monta suunnitelmaa - ja edessä oleva tie tuntuu mielen sopukoissa jokseenkin tältä - selkeältä ja esteettömältä:

Me sai(si)mme tontin, jota haimme. Toinen Huh.
Niin siis: Meillä on (sopimuksen allekirjoittamista vaille valmis) tontti! Paikka, jonne koti rakentaa.
Meillä on myös alustavasti allekirjoitettu sopimus tontille tulevasta talosta. Sopimus, joka vaatii enää varmistavan puhelinsoiton talon toimittajalle. Tuon puhelun jälkeen meillä olisi siis periaatteessa myös talo. Sitten pitäisi enää selvittää miljoona asiaa, suunnitella, odottaa ja lopulta muuttaa uuteen kotiin. Ihmeellistä.

Suuri unelma, niin minun kuin hänenkin, on toteutumassa ja jotenkin sitä huomaa lamaantuvansa tuon todellisuuden äärellä. Ei ymmärrä, että kaikki on oikeasti nyt ja tässä - kaikki on tapahtumassa.
Olo on... monimuotoinen. Olen onnellinen, kyllä. Ehdottomasti!
Samalla sitä vaan huomaa huolehtivansa kaikesta mahdollisesta mikä vaan voisi olla hankalaa tai epäselvää.

Mikä on hyvä aikataulu rakentamiselle?
Onko meillä tarpeeksi tietoa kaikesta?
Minkä väriset laminaatit haluamme?
Mikä olisi hyvä keittiön tasojen väri?
Käykö meidän nykyiset verhot vai täytyykö kaikki ostaa uusiksi? ...ja entäs verhotangot!
Minkälaiset verhotangot sinne käy?

Taas Huh.

Olennaisten kysymysten äärellä siis olemme.

Näiden kysymysten lisäksi mieltä vaivaa nuo mainitsemani työasiat. Työn hetket, joissa työtäni tarkkailee kaksi tulevaa kollegaani - vasta opettelemassa, ja minun pitäisi osata olla se ammattilainen, joka kertoo ratkaisut jokaiseen eteentulevaan helppoon ja vaikeaan tilanteeseen.

Työasioiden lisäksi on vielä ajatus jatko-opinnoista, joihin liittyisi suuri tutkimusnäkemys. Pelottavaa ja samalla jotenkin ihmeellisen inspiroivaa.

Sitten on vielä häät. Nuo ihanat, kauniit ja odotetut häät. Mutta onko järkevää rakentaa talo ja mennä naimisiin samana kesänä? Jää nähtäväksi. Ajatuksena ihana ja romanttinen, sekava ja arkinen - mitä lie todellisuudessa? Tahtoisin jo tietää.

Voisinkohan jotenkin löytää kaiken tämän keskellä taidon olla vaan ja ihmetellä mitä kaikkea ihanaa elämä onkaan tuonut. Kiitollinen olen - kaiken keskellä kiitollinen.

Kaikki on vinksin vonksin

..tai ainakin heikun keikun.

No oikeastaan ei ole. Hetken vain oli, kun olin unohtanut autuaasti tukun blogiin kirjautumiseen liittyviä asioita. Hieno tunne olla täysin muistamaton. Monella tavalla avuton ja humoristinenkin tilanne.

Elämä on ollut taas ihmeitä puolillaan, ja aika vaan hujahtaa ohi silmien niin lujaa ettei perässä meinaa pysyä. Ihanaa ja armollistakin moinen. Vaikka samalla myös haikeaa, koska joidenkin hetkien soisi kestävän edes hetken kauemmin tai tapahtuvan useammin. Mutta elämässä on suostuttava erinäisiin hetken vaihteluihin ja siihen, että kaikki on lopulta katoavaista. Hui, syvällisyyttä.

Lähipäivinä olen saanut nauttia vapaapäivistä, ja mikäs sen ihanampaa kuin viettää niitä rakkaiden asioiden, ihmisten ja hetkien parissa. Olen neulonut, musisoitunut niin kotona kuin konsertissa, ulkoillut, tavannut ystävää, ihmetellyt tulevaa, suunnitellut unelmaa... Niin monia asioita, että sydän meinaa pakahtua onnesta ja samanaikaisesta kaipuusta. Monia asioita, joista kuitenkin rakkaimpia ne hetket, joita sain viettää rakkaan pienokaisen seurassa. Vapaapäivinä olen siis laulanut ankkalaulua, kutitellut pientä masua, rakentanut palikkatorneja, leikkinyt nukkuvaa, ottanut vauhdilla kohti juoksevan pienokaisen hellästi syliin ja tutkaillut maailmaa matalammalta kuin normaalisti. Iloinnut, ihastellut ja ikävöinyt. Ihmetellyt miten paljon ihminen voikaan rakastaa.

Myös kotona olen ihmetellyt unelmia ja niiden toteutumisia. Meillä on suunnitelmia, suuria suunnitelmia, joiden täyttymistä en malttaisi odottaa. Salaisuuksia, jotka eivät ole salaisuuksia.

Uusin unelma on nimeltään Oma Talo.

Suunnittelua ja haaveita, todellisuutta ja uutuutta. Katsotaan kuinka käy, mutta haaveet löytävät vähitellen todellisuutta, ja se on osittain pelottavaa, osittain innostavaa ja monipuolisesti ihmeellistä.

Paljon olisi sanottavaa, mutta nyt riennän takaisin sohvalle ihastelemaan lyhdyssä palavaa kynttilää, virkkaamaan pienoista villatakkia ja sulkemaan havainnoistani arkitodellisuudesta kuuluvat zombie-sarjan äänet (aina ei katselutottumukset miehen kanssa sovi yhteen). Tai sitten jään tänne huoneeseeni tutkimaan ompelun ulottuvuuksia ja suunnittelemaan sisältöä tänään kutistetuille kankaille.

Elämän ihmeellisyyksiä. Hihi.