Viikonlopun viilikset

Ulkona pyryttää. Lunta tupruttaa.

Meneillään on rauhaisa, kotoileva viikonloppu. Alkuperäiset suunnitelmamme ystävänpäivään liittyvälle viikonlopulle tälle olivat hieman aktiivisemmat ja matkustelevaisemmat. Kuluneen viikon keskivaiheilla kuitenkin ajatuksissamme koti voitti, ja tässäpä tätä ollaan. Kotona.

Koti on kyllä ihana paikka. Kaiken tämän rakentamisen ja monenmoisen elämän hulinan keskellä minusta on muotoutunut todellinen kotihiiri. Nautin kotona haahuilemisesta. Katselen usein kotiamme eri näkövinkkeleistä ja tunnen suurta kiitollisuutta. Monien vuosien unelma on nyt tässä. Meidän oma koti. Oma talo. Monet, monet unelmat ovat saaneet käydä toteen ja nyt tuntuu olevan aika vain ihmetellä ja pysähtyä niiden suuruuden äärelle. Aika olla vaan.
...tosin tänään kyllä jo vähän menoa kaipaan.

Tämä viikonloppu kuitenkin on eletty näin.
On kettuiltu oikein urakalla.
Niin, siis neulottu kettulapasia (eli kettuiltu).

Olen jo niin monesti mielessäni valokuvannut tekemiäni käsitöitä ja kirjoittanut niistä sekä ummet että lammet tänne luettavaksi. Konkreettinen toteutus tässä kaikessa on vaan hieman ontunut. Nyt lienee aika ja hyvä hetki aloittaa alusta, ja nämä kettulapaseni saakoon toimia uuden alkuna. Kirjoneulekuvio on löydetty netistä, mutta muu toteutus löytyi omasta päästä.

Niistä tuli kyllä aika kivat.

Vaativat hieman venymistä tosin...
tai peukaloiden laihduttamista.
Käyttöön pääsevät joka tapauksessa.

Mukava viikonloppu, josta muotoutuu vielä mukavampi mahdollisuuksineen aloittaa uuden neuletyön suunnittelu! Tosin jos ensin päättelisin sitä kaipaavat työt käytettäviksi. Tai ainakin tekisin sitä suunnittelun ohella. Katsotaan mihin tämä päivä vielä kuljettaa!

Vielä - syystä siitä, että olen taas viimein löytänyt kamerani ihanuuden (sekä osittain myös mielessä kummittelevan leipomisinnostuksen laannuttamiseksi) - lisään tähän kirjoittelun lopuksi kuvia viime viikonlopun herkutteluista ja vieraiden kestityksistä.

Aivastuksia ja poskionteloita

Täällä he ovat taas!
Aina yhtä odotettuina *rumpujen pärinää*

Aivastukset!
Nuha!
Antibiootit!
...ja toivottavasti pikaisesti tulehduksen ohittavat poskiontelot.

Niisk. Niisk.
Tänään onneksi vapaapäivä. Hetki aikaa hengähtää ja levähtää ennen huomisen koitoksia. Hengähdykseen olin ajattelut kuuluvan hieman työjuttuja(kin). Vähän tulevan suunnittelua ja uusien haasteiden tuottamien jännitysten helpottamista asioihin perehtymisen muodossa. Vaan kuinka kävikään!

Meidän sohvamme näytti pitkälle iltapäivään tältä (totta puhuakseni, näyttää samalle edelleen - vain minä olen vaihtanut hetkeksi huonetta) :

Kuva määrittelee jopa pelottavan hyvin myös lähipäivien illat. Neulomisinnostus on valtaisa! Ennen edellisen työn päätöstä on mielessä jo monta seuraavaa projektia, joita haluaisin palavasti päästä neulomaan. - Jos edes mallitilkun tekisin tässä välissä... tai vähän ihastelisin lankoja. Olisikohan jo mahdollista täydentää lankavarastoa - ajatukset vilistävät päässäni.

Ehkä se on tämä syksy. Houkuttaa sohvan nurkkaan. Houkuttaa upottamaan sormensa ja ajatuksensa, kaiken olemuksensa, villalankojen ihmeelliseen maailmaan. Rehellisesti sanottuna en edes taida uskaltaa mennä lankakauppaan. En tiedä pystyisinkö hillitsemään itseäni ostamasta lankoja ainakin palmikkoneuletakkiin, huiviin, villasukkiin. Niin, ja piponkin voisin neuloa. Tai lapaset. Joululahjojenkin aika on kohta. Sitä paitsi! Olen käyttänyt paljon jo olemassaolleita lankojani, joista muutamia neuloontuneita tässä. Villasukat eläköityvälle kollegalle, ja tunika elämäni kalleimmalle taaperolle.

 

Sunnuntaina on edessä taas hääpalaveri - toinen laatuaan. 

Olisi aika syventyä vieraslistaan ja muihin konkreettisiin asioihin. Häihin on enää muutaman päivän yli 10 kuukautta. Ihmeellistä. Jollain tavalla asiat tuntuvat selkeiltä ajatuksissa ja toimintalinjat on (mukamas) tiedossa. Ehkä niitä on kuitenkin hieman syytä tarkennella ja paneutua asiaan aktiivisemmin. Ehtiihän tuon vielä. Nyt on kuitenkin syksy. Lehdet kahisee jalkojen alla ja kylmyys kipristelee poskissa. Lapasetkin ovat jo olleet käytössä. Niin, ja meidän auringonkukkamme kukkivat!

Odotuksen täyteys

Lauantaiaamuna mittani tuli täyteen.
Ei enää, ei enää päivääkään.
En jaksa enää vain kaivata ja haaveilla - nyt on aika.
Tänään sen teen.

Niinpä tein. Päivänä, joka ei ollut järjellisesti hyvä päivä moiseen. Ei taloudellisesti järkevä, ei ajallisesti järkevä, ei ehkä mitenkään muutenkaan järkevä. Tunnemaailmassani kaikki kuitenkin voitti järjen ja niinpä löysin itseni rakkaan äitin luota kylästä.

Kauan olin tuota retkeä kaivannut ja siitä haaveillut, ja niinpä oli suuri onni päästä edes pieneksi hetkeksi äitini luokse viettämään yhteistä aikaa. Äitini on minulle kuin rakas ystävä - ihminen, jonka kanssa voin jakaa paljon ja joskus enemmänkin.

Ja äitini koti... Ensimmäiset kymmenminuuttiset kyläilyn alusta kuluvat siihen, että kuljeskelen ympäri asuntoa ihastellen ja ihmetellen mitä yksityiskohtia, pieniä ja suuria, äiti on sitten viime vierailun kotiin keksinyt. Ihmetystä ja ihastusta, jonka haluan tältä vierailulta kanssasi jakaa. Kuvissa (joista ensimmäisessä vuosia sitten valmistamani nalle, joka toimikoon ensimmäisenä tässä blogissa esiteltynä käsityönäni) vain pieni hippunen kauneudesta tuossa kodissa. Ja voi, kuinka rakas hippunen se onkaan!

Viikonlopun retkeilyyn kuului myös rakkaani saapuminen tuohon suloiseen kotikaupunkiini - yhteisiä hetkiä rakkaiden seurassa. Autoilimme maalle ihastelemaan mummolaa ja tapaamaan sukulaisia. Hetkiä aurinkoisessa, syksyisessä säässä - kuulumisia, ajatuksia, tuntemuksia ja kahvittelua. Kaunis sunnuntai.

Mummolan pihasta löytyi ensimmäinen itse kuvattu viite hääajatuksiin. Kauniita, palleroisia kukkasia - muotoja ja värejä, joita häihimme haaveilemme. Romanttisuutta ja söpöyttä.