Kaikki on vinksin vonksin

..tai ainakin heikun keikun.

No oikeastaan ei ole. Hetken vain oli, kun olin unohtanut autuaasti tukun blogiin kirjautumiseen liittyviä asioita. Hieno tunne olla täysin muistamaton. Monella tavalla avuton ja humoristinenkin tilanne.

Elämä on ollut taas ihmeitä puolillaan, ja aika vaan hujahtaa ohi silmien niin lujaa ettei perässä meinaa pysyä. Ihanaa ja armollistakin moinen. Vaikka samalla myös haikeaa, koska joidenkin hetkien soisi kestävän edes hetken kauemmin tai tapahtuvan useammin. Mutta elämässä on suostuttava erinäisiin hetken vaihteluihin ja siihen, että kaikki on lopulta katoavaista. Hui, syvällisyyttä.

Lähipäivinä olen saanut nauttia vapaapäivistä, ja mikäs sen ihanampaa kuin viettää niitä rakkaiden asioiden, ihmisten ja hetkien parissa. Olen neulonut, musisoitunut niin kotona kuin konsertissa, ulkoillut, tavannut ystävää, ihmetellyt tulevaa, suunnitellut unelmaa... Niin monia asioita, että sydän meinaa pakahtua onnesta ja samanaikaisesta kaipuusta. Monia asioita, joista kuitenkin rakkaimpia ne hetket, joita sain viettää rakkaan pienokaisen seurassa. Vapaapäivinä olen siis laulanut ankkalaulua, kutitellut pientä masua, rakentanut palikkatorneja, leikkinyt nukkuvaa, ottanut vauhdilla kohti juoksevan pienokaisen hellästi syliin ja tutkaillut maailmaa matalammalta kuin normaalisti. Iloinnut, ihastellut ja ikävöinyt. Ihmetellyt miten paljon ihminen voikaan rakastaa.

Myös kotona olen ihmetellyt unelmia ja niiden toteutumisia. Meillä on suunnitelmia, suuria suunnitelmia, joiden täyttymistä en malttaisi odottaa. Salaisuuksia, jotka eivät ole salaisuuksia.

Uusin unelma on nimeltään Oma Talo.

Suunnittelua ja haaveita, todellisuutta ja uutuutta. Katsotaan kuinka käy, mutta haaveet löytävät vähitellen todellisuutta, ja se on osittain pelottavaa, osittain innostavaa ja monipuolisesti ihmeellistä.

Paljon olisi sanottavaa, mutta nyt riennän takaisin sohvalle ihastelemaan lyhdyssä palavaa kynttilää, virkkaamaan pienoista villatakkia ja sulkemaan havainnoistani arkitodellisuudesta kuuluvat zombie-sarjan äänet (aina ei katselutottumukset miehen kanssa sovi yhteen). Tai sitten jään tänne huoneeseeni tutkimaan ompelun ulottuvuuksia ja suunnittelemaan sisältöä tänään kutistetuille kankaille.

Elämän ihmeellisyyksiä. Hihi.