Kaipaus kantaa meitä

Olen huomannut ikävöiväni usein. En oikein tiedä mitä ikävöin, minne ikävöin tai miksi ikävöin. Ikävöin vain. Se on jotain kaunista ikävää, kaihoisaa ikävää ja jotenkin suloisesti kirvelevää ikävää. Jännittävää ikävää, joka humpsahtaa kysymättä johonkin elämän hetkeen. Tuohon ikävöintiin sisältyy haikeutta menneestä, kiitollisuutta olevasta ja kaipuuta tulevasta. En osaa sitä selittää, ja silti se aina silloin tällöin tulee kylään. 

Onnellisuus on toinen vierailija sydämessäni. Huomaan olevani lähes aina kuitenkin-onnellinen - onnellinen niin, etttä onnellisuus majailee syvällä sisimmässä, vaikka kaikki elämän hulina ja huiske pyrkii sitä välillä syrjäyttämään. Aina välillä tuo onnellisuus laajenee ja valtaa koko olemukseni - hymy yltää aina pikkuvarpaaseen asti ja sydän on pakahtua. Lähipäivinä tuo erikoisonnellisuus on löytänyt tiensä luokseni samoin kuin äsken mainitsemani ikävä - humpsahtaen ja yllättäen. Kuinka ihanaa se onkaan - saada huomata oman elämän kauneus ja ainutkertaisuus.Voi ihmettä.

Ymmärrykseni on myöskin yltänyt siihen hetkeen, jossa häiden todellisuus valtaa ajatukset. Todellisuus siitä, että minusta tulee vaimo, ja saan elää elämäni tuon rakkaani kanssa. Meistä tulee Me vielä enemmän kuin nyt. Meistä tulee yksi. Ihanaa ja ihmeellistä.

Tällä hetkellä häät ovat mielessäni tuota ihanuutta ja lupausta, mahdollisuutta sanoa toiselle Tahdon. Stressi ja kiirehdintä järjestelyn osalta on tipotiessään. Ehkä sekin vielä ennättää tulla ennen elokuuta - uskoisin näin. Ehkä se tulee jo huomenna, mutta nyt nautin tästä tunteesta ja odotuksen ihanuudesta. Vaimo. Minusta.