Takana on kohta puoli vuotta vaimoutta. Muistoissa kaunis häämatka ja matkaa ympäröivien viikkojen vilinä. Nyt asustamme jo uudessa kodissamme - olemme asustaneet jo viimeiset 4 kuukautta.
Kirjoittelin hetken tarkempaa selvitystä kuluneista kuukausista, joina blogi on ollut vain ajatuksena omassa mielessä. Päädyin kuitenkin kertomaan vain tämän:
Elämä on ollut täynnä kiirettä ja hulinaa.
Olimme reilun viikon Barcelonassa ihmettelemässä ulkomaita, lämpöä, toisiamme ja päiviä ilman kiirettä. Viettämässä "keidashetkiä". Kotiin palaaminen toi mukanaan muuttokiireet ja hulinan. Muuttopäivä yllätti kiireisyydellään ja samalla päivälle sattunut kummimatka toiselle puolelle Suomea toi siihen vähän lisäextraa. Tämän kummimatkan sisältönä oli meidän molempien kummiutuminen maailmamme suloisimmalle pienoiselle prinssille. Matkan jälkeen kasvojemme eteen aukeni uusi koti täynnä pahvilaatikkoja, joiden sisältö on vihdoin löytänyt paikkansa. Hieman oli ongelmia aikataulutuksissa talotehtaan kanssa, mutta huoh - nyt kaikki paikallaan.
Lähiviikkoina olemme ihmetelleet niitä hetkiä, kun saamme vain istuskella olohuoneessa takkatulta katsellen ja hämmästellen - kotimme on (melkein) valmis. Ei enää iltaisia rakennusprojekteja (ellei lasketa autotallin keskeneräisyyttä), eikä kotona ravaavia remonttimiehiä.
Kun kaikkeen tähän lisää työpäivät ja niiden tuomat haasteet, sekä elämän muut ihmeellisyydet, ei ehkä lopulta ole ihme, että löydän itseni usein väsymyksestä. Tuntuu, että monet asiat on isoja ja en oikein jaksaisi tarttua uuteen. Haluaisin käpertyä sohvalle ja olla. Olla kuin pieni lapsi, jolta ei vaadita muuta kuin olemista ja elämää. Kaipaan hetkiä, joissa rauhallisuus jotenkin valloittaisi kaiken. Koko olemukseni ja arjen. Silti tänäänkin, kun vietän vapaapäivää, koen jonkin asteista syyllisyyttä siitä, että olen vaan.
Opettelua siis edelleen.
Opettelua elämään. Opettelua itseeni. Opettelua meihin. Opettelua kaikkeen.
Ehkä opin joskus. Tänäänkin jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti