Moinen sain kuulla olevani, kun elämäni ensimmäiset macarons-leivonnaiseni leivoin. Jännitys oli huipussaan, kun uunin edustalla lattialla istuin elämääni hieman väsyneenä, leivonnaisten kohoamista ihmetellen. Olin kuullut, että kyseiset leivonnaiset ovat hankalia valmistaa ja onnistuminen voi olla monen yrityksen takana. Siitäpä kovin ilostuinkin, kun kaikkeen pettymykseen valmistautuneena huomasin, että ah - macaronsini o(li)vat herkullisia. Ilot ne on arkisetkin ilot.
Siinä he ovat. Sitruunaiset ja suklaisemmat.
Kaikki jo masussa.
Elämä on ollut taas täynnä ajatuksia ja mietintää.
Eripuraa oman itseni kanssa ja oppimista olemaan sellainen kuin olen.
En aina riitäkään ihan kaikkeen ja joskus kiukkuilen syyttä suotta.
Vaikeita asioita myöntää itsessään. Noiden ominaisuuksien muuttaminenkin hankalaa.
Muistelen kirjoittaneeni siitä kuinka kaipaan täysillä tuntemista. Sain mitä toivoin, ja aina se ei olekaan niin ihanaa ja täyteistä kuin ajattelin tuossa kirjoitushetkessään. Samalla raastavaa ja kipeää, mutta silti jotenkin omaa ja tärkeää. Ymmärtäisinköhän joskus enemmän itseäni. Uskon niin.
Lystikästäkin se on, kun huomaa tunteiden purkastelevan välillä kesken sisustusohjelman, leipomisen tuoksinnassa tai ihan vaan ikkunasta katsellessa. Kyyneleet tulvahtaa silmiin ja sydän pakahtuu tai kiukku kiristää pikkurilleihin asti.
Rikkautta kaikki tämäkin lienee.
Onnellinen olen kaiken tämän keskellä. Odottavainen, kaipaavainen ja kiitollinen. Ennen kaikkea kuitenkin onnellinen. ...ja rakastunut. Aika ihanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti